Merii kurisumasu!

Jouluterveiset täältä Sendaista! Kuten monet ovat ehkä kuulleetkin, ei joulu täällä Japanissa ole mitenkään iso juttu. Keskusta on kyllä täynnä jouluvaloja ja kaupat soittavat amerikkalaisia joululaujuja sekä myyvät joulukrääsää, mutta mitään syvällistä ei voi havaita. Joulu on täysin kaupallinen.

Myös oma joulun viettoni on tänä vuonna hieman erilainen. Viimeiset neljä päivää olin suunnistuskerhon talvileirillä Nikkossa ja eilen jouluaattona olin sitten takaisin kotona vähän ennen kymmentä illalla. Vielä pari tuntia skypetystä perheen kanssa ja nukkumaan, voisi joulun kai huonomminkin viettää. Joulupäivät olen kivasti jumissa labrassa, sillä koska joulua ei juuri vietetä, ovat 25. ja 26. ihan normaaleja työpäiviä. Tavallisia luentoja ei sentään ole.

Illalla olisi tarkoitus keittää riisipuuroa, syödä pipareita, juoda glögiä ja kuunnella Rajattoman joululauluja. Glögi ja piparit ovat Suomesta, mutta riisipuuron keitän ihan tavallisesta täällä myytävästä riisistä. Puuro onnistuu, kokeiltu on! Joulumieltäni on myös kohottanut se, että löysin Sendain keskustasta kaupan, jossa myydään kahvia ja kaikkea syötävää ympäri maailman. Arvatkaapa kuka bongasi pipareita ja Marianne-karkkeja! Ostin. Piparivarastot kunnossa. Joulu on pelastettu. Maassa rauha. Rauhallista joulua kaikille!

Seikkailuntapainen

Vihdoin viimein, kahden kuukauden odotuksen jälkeen, olen vihdoin viimein päässyt aloittamaan sen, mistä olen haaveillut jo jonkin aikaa. Vaeltamisen nimittäin. Lähialueen vuorilla. (Niitä löytyy.) Päämääränämme oli Omoshiroyaman (Omoshiro-vuoren) etelähuippu, joka sijaitseen 1225 metrin korkeudessa merenpinnasta ja jonka lähelle pääsee asuntolalta kätevästi 'lähijunalla'.

Hyppäsimme aamulla junaan ja ajoimme noin 45 minuutin matkan sisämaahan päin. Oli hauska huomata miten maisema muuttui pikkuhiljaa. Ensin mäkinen tiiviisti asutettu japanilaislähiö muuttui harvemmin asutetuksi ja peltotilkut talojen ja mäkien välissä lisääntyivät, sitten mäet kasvoivat korkeutta ja asutus keskittyi laaksoihin. Lopuksi mäet kasvoivat vuoriksi ja matka muuttui aika silta-, sola- ja tunnelipainotteiseksi.

Pienehkö rotko aseman lähellä

Kiipeämään pääsi käytännössä heti aseman jälkeen, sillä asema sijaitsi laaksossa. Paikalliseen laskettelukeskukseen sai kävellä 10 minuuttia rinnettä ylös, josta itse vaellusreitti lähti, ensin avonaista rinnettä seuraten ja sen jälkeen metsässä pienenä polkuna. Maisemat muuttuivat nopeasti todella kauniiksi vaikka emme olleet nousseet vielä paljon yhtään. Arviolta 200 metrin nousun jälkeen näimme ensimmäistä kertaa lunta. Oli muuten eka kerta täällä Japanissa.

Lumen määrä rupesi kasvamaan pikkuhiljaa. Emme kiinnittäneet siihen hirveästi huomiota, sillä polulla sitä oli paljon vähemmän. Suunnillen puolen välin kohdalla rupesi kuitenkin menemään hankalaksi. Harjanteen päällä kulkenut polku siirtyi rinteeseen ja kulki suoraan isoon kivikkoon, jossa ei varsinaista polkua kulkenut vaan reitti kivien yli oli merkitty pinkeillä nauhoilla puihin. Niinpä viisi hieman hullua vaihtaria jatkoi kulkemista (köh, rämpimistä) huomattavasti hitaammin lumisessa kivikossa. Pitkään näytti siltä, että kivikkoinen alue ei jatkuisi kovin kauan ja pahimmasta alueesta kyllä päästiinkin, kun polku siirtyi loivaan notkoon. Rinne kuitenkin jyrkkeni huomattavasti, maa oli edelleen kivikkoinen ja lunta rupesi olemaan parikymmentä senttiä, minkä seurauksena kulkeminen itse asiassa hidastui entisestään. Tässä vaiheessa pysähdyimme ja pohdimme vakavissamme takaisin palaamista, mutta päätöstä ei saatu aikaiseksi. Lopulta heitimme kolikkoa ja päädyimme jatkamaan matkaa.

Maisema puolivälin jälkeen. Lunta!

Ja oli kyllä jatkamisen arvoista. Huipulle päästiin, vaikka lunta olikin lopussa varmaan puoli metriä. Huipulla mussutimme eväitä, otimme valokuvia ja nautimme maisemista. Meillä kävi todella hyvä tuuri sään suhteen, sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja näkyvyys oli todella hyvä. Sendainkin näkyi Omoshiroyamalta hauskasti horisontissa.

Ihan kivat oli maisemat <3

Nousua huipulle kertyi yhteensä 775 m, sillä juna-asema sijaitsi 450 m korkeudessa. Laskeutuminen takaisin asemalle liukkaassa rinteessä oli seikkailu itsessään ja aivan yhtä hidasta kuin nouseminenkin. Alarinteeseen päästyämme jokaisella oli jalat (minulla erityisesti nilkat) jäässä. Toisaalta oli kyllä sen arvoista. Ja ensi kerralla osaan laittaa paksummat sukat jalkaan.

Huippu valloitettu!

Kahden kuukauden juhlajulkaisu

Nyt on niin, että tänään tulee täyteen kaksi kuukautta Japanissa. Ihan outoa, sillä tuntuu, että juurihan minä tänne tulin. Toisaalta olen kuitenkin ollut täällä jo niin pitkään, että arki ja sen rutiinit ovat alkaneet tuntua arjelta, eivätkä vain jännältä uudelta kokemukselta.

Tähän aikaväliin on mahtunut kaikenlaista, mutta hieman yllättäen kulttuurishokki ei missään välissä ole kovin pahasti iskenyt. Tietysti on ollut niitä päiviä, kun olen vain istunut huoneessani ja kuluttanut selviytymispakettien sisältöä tasaista tahtia. Mikään ei kuitenkaan ole tuntunut maailmaa järkyttävältä (no, pari maanjäristystä ehkä) eikä koti-ikäväkään ole purskahtanut yli äyräiden. Kielimuurin takia on useampi itku/ärsytys/turhautumis-kohtaus tullut käytyä läpi. Viimeksi tänään pankissa.

Kahden kuukauden kunniaksi olen koonnut tähän nyt erilaisia huomioita kaikesta mahdollisesta, joka on pistänyt silmään. Nauttikaa.

- Kännykkämarkkinat ovat sekavat. Liittymän mukana täytyy aina ostaa myös puhelin.

- Polkupyörä on ehkä käytetyin kulkuväline. Silti kukaan ei käytä kypärää tai katso sivuille risteyksessä, kunnollisia pyöräteitä ei ole ja keskustassa saa metsästää ilmaista ja laillista pyöränjättöpaikkaa.

- Kaupassa käydessä ostetaan vain kyseisen hetken tarpeeseen, minkä seurauksena monet japanilaiset käyvät kaupassa lähes joka päivä.

- Muovit lajitellaan, biojätettä ei.

- Japanilaiset ovat hienohelmoja.

- Suosituimpia urheilulajeja ovat baseball ja sumopaini.

- Japanilaiset rakastavat napostelua. Kaupat ovat täynnä sekä suolaisia että makeita pikkupurtavia ja nuoret tuntuvat vetävän niitä koko ajan. Silti kaikki ovat hirveän laihoja.

- Japanilaiset tykkää lainata englannista sanoja ja muokata niitä sitten itselleen helpommin sanottaviksi ja tilanteisiin sopiviksi. Joskus merkitys muuttuu kokonaan.

- Ruoka on hyvää ja monipuolista (vaikka monet muut vaihtarit sanovatkin sitä mauttomaksi).

- Koska niin monet eroavat täällä nykyään, järjestetään häiden lisäksi myös eroamisseremonioita ("Kiitos tähän astisesta" *kumarrus*).

- Tytöt eivät käy lenkillä.

- Ruoka Japanissa on halvempaa kuin Suomessa.

- Suurin osa ruoasta myydään pienissä paketeissa.

- Muovijätettä syntyy valtavasti, sillä kaikki pakataan erikseen. (Esim. keksit muovialustassa, joka kääritty muoviin, joka yhdessä toisen samanlaisen kanssa kääritty muoviin)

- Käteistä käytetään maksuvälineenä paljon enemmän kuin Suomessa.

- Vähänkin syrjemmällä metsien lähellä on varoituksia karhuista. Niitä on (enemmän kuin Suomessa), mutta näköhavaintoja ei tule kovin usein...

- Paikalliset usein ymmärtävät englantia, mutta puhuvat sitä hyvin vähän.

- Vanhoista tavoista ei luovuta. Ei, vaikka kuinka todistettaisiin, että nykyinen tapa ei toimi.

- Määrä korvaa laadun kaikkialla muualla paitsi ruoka-aineiden valinnassa.

- Paikalliset tavat tarttuvat.

- Sanoja tarkoittavat kirjoitusmerkit eli kanjit ovat mahtavia. Yhdistämällä kaksi sanaa saatetaan saada aivan uusi merkitys.

- Suunnistaessa voi joutua selittämään vaeltajille, mitä ihmettä tekee polun ulkopuolella.

- Japanilaiset tykkää kaikesta söpöstä: pojillakin voi nähdä kännyköissä söpöjä pehmoleluja roikkumassa.

- Jos tunti on peruttu, siitä ei todennäköisesti jakseta ilmoittaa, kyllähän asian sitten paikalle tullessa huomaa.

- Japanilaiset tuntuvat rakastavan brokratiaa. Jokaiseen uuteen paikkaan täytyy täyttää vähintään kolme uutta paperia.

- Erilaisia automaatteja löytyy joka nurkasta. Taloyhtiöissä sellaisen löytää usein vastaavanlaisesta paikasta, missä Suomessa löytäisi postilaatikot.

- Japanilaiset pitävät arvuuttelusta — kun itse tietävät vastauksen ja toinen ei.

- Kaikki raaka eläin- tai kalaperäinen ruoka on suurta herkkua.

- Kasvissyöjällä olisi Japanissa hankalaa, sillä vaikka lihaa korvaavia vaihtoehtoja on paljon Suomea enemmän, monet ruoat maustetaan tonnikalapohjaisella dashi-liemellä.

- Riisi todellakin on paikallisten perusravintoaine. Olen tavallisen ruoan lisäksi syönyt useampaa erilaista riisijälkiruokaa.

- Japaninkielen opiskelu on sanaston tankaamista ja uusien erikoislauserakenteiden opettelua.

- Monet luulevat, että suunnistajat käyttävät viidakkoveitsiä metsässä liikkuessaan (ei totta, mutta tarpeen olisivat).

Suunnistusta

Varoitus! Seuraava teksti saattaa sisältää pieniä määriä suunnistusaiheista höpötystä.

Kuten jotkut jo ehkä tiesivätkin, olin viime sunnuntaina ensimmäistä kertaa suunnistuskisoissa täällä Japanissa. Oli ihan älyttömän kivaa päästä taas metsään, sillä edellisestä suunnistuksesta oli vierähtänyt jo yli kuukausi. Kokemus oli myös todella mielenkiintoinen, sillä jotkut asiat tehtiin täällä hieman eri tavalla kuin olen tottunut.

Herätys aamulla 3:40, reppu kainaloon, piilarit päähän ja menoksi. Kilpailupaikalle oli noin neljän tunnin ajomatka, jonka kuljimme vuokra-autolla. (Eihän köyhillä japanilaisopiskelijoilla autoja ole.) Matkan aikana tämä onnellinen, Japanissa ajokortiton, sai kaikessa rauhassa jatkaa unia muiden hoitaessa ajamisen. Seitsemän aikaan pysähdyimme aamupalalle sukiyaki-ravintolaan.

Kisakeskus sijaitsi paikallisella yläasteella. Tässä ei sinänsä ollut vielä mitään yllättävää — rakennetaanhan kisakeskukset Suomessakin joskus koulujen ympäristöön. Yllättävää kuitenkin oli, että kaikki kilpailukeskuksen toiminta oli koulun sisällä. Tulostaulu, kilpailuohjeet, seuraleirit, varustemyyjä (yksi kauppias, joka myi kenkiä ja teippiä) yms. ängettiin kaikki koulun pienehköön liikuntasaliin. Kaikkein kummallisinta kuitenkin oli se, että lähinpään metsään oli kilpailukeskuksesta pari kilometriä ja että maali ei tästä syystä sijainnut kilpailukeskuksessa. Kuulemma ihan normaalia Japanissa. Maalista kilpailukeskukseen oli noin kolme kilometriä. Juoksun jälkeen tuli siis verryteltyä automaattisesti.

Kilpailukeskus

Olin aika skeptinen lukiessani kilpailuohjeita ennen kisoja. Naisten matka 3,5 km, nousua 245 m ja voittoaika 50 minuuttia? Matka kuulosti aika lyhyeltä ja tavoiteaika siihen nähden pitkältä. Noususumma lähinnä kauhistutti. Näissä ja samaan aikaan muutenkin jännittyneissä tunnelmissa lähdin sitten katsastamaan paikallista metsää. 

Rata ei ollut kovin vaikea ja suurin osa reitinvalinnoista suosi polkuja. Korkeuskäyrät piti lukea tarkkaan, sillä liian alas (tai ylös) eksyminen oli hyvin helppoa. Virhettä tuli yhteensä pari minuuttia, lähinnä rastinotossa, mutta pahimmat pummit sain onneksi vältettyä. Juoksu kulki yllättävän hyvin puskaisessa aluskasvillisuudessa. Mutta. Monessa penkassa oli kuitenkin pakko ottaa kädet apuun, sillä eihän tällä neidillä kunto kestänyt japanilaisessa mäessä. Lisäksi aluskasvillisuus tuppasi lähtemään liikkeelle jalan alla jyrkässä rinteessä. Eli mäkitreeniä sitten vaan tekemään! 

Jotakuta kuitenkin kiinnostaa, joten tässä kartta:)

Ratamestari oli arvioinut voittoajan reilu 10 minuuttia pieleen. Kahdeksan nopeinta juoksi arviota nopeammin. Ja tulihan siitä itsellekin ihan hyvä mieli, kun kerrankin oli näiden kahdeksan joukossa!

Festivaalielämää ja vuoren valloitusta

Aluksi pahoittelut myöhäisestä päivityksestä. Ensin täällä ei tapahtunut mitään ja sitten tapahtuikin kaikkea niin hirveällä tahdilla että enhän minä mitään kirjoittamaan ehtinyt. Ensimmäisen kuukauden rajapyykkikin hujahti ohi sellaisella vauhdilla, että tajusin sen viikon myöhässä. Nyt kuitenkin on taas aika päivitellä mitä kaikkea täällä on tapahtunut.

Viime viikonloppu oli aivan mahtava. Perjantaina tavallisia tunteja ei ollut yliopiston festivaalin takia. Ja koska sunnuntai oli kansallinen vapaapäivä, myös maanantai oli vapaa. Lauantaina hyppäsin junaan ja lähdin Tsukubaan tapaamaan Japaniin seminaariin tullutta isääni. Sunnuntai ja maanantai menivätkin sitten turistia leikkiessä kyseisessä kaupungissa.

Tervetuloa yliopiston festivaalille! 

Perjantaina kävin tosiaan yliopiston festivaalilla. Kawauchi-kampus oli täynnä eri kerhojen ja ryhmien kojuja, jotka tyypillisesti myivät ruokaa. Tyypillisiä ruokia olivat mm. yakitori (lihavarras), okonomiyaki (eräänlainen pannukakku, jossa on mm. vihanneksia), takoyaki (mustekalapyörykät) ja yakisoba (paistetut nuudelit). Lisäksi myynnissä oli jonkun verran leivonnaisia. Festivaalialueelle oli myös rakennettu lava, jolla pyöri koko ajan erilaista liveohjelmaa (tavallisimmin bändejä mutta esim. acapellayhtyeitäkin huomattava määrä). Illalla yliopiston cheerleaderit vetivät lavalla lähes tunnin shown.

Cheerleader-meininkiä

Ulkotoiminnan lisäksi kolme kampuksen keskimmäistä rakennusta oli varattu sisätilat vaativalle toiminnalle. Käytännössä joka ikisessä luokassa oli jotain toimintaa. Kävimme mm. kahvilassa, jossa erilaiset soitinyhtyeet soittivat live-musaa. Muita hauskoja paikkoja olivat esimerkiksi origamikerhon näyttely, hierontakahvila (noin 1,50 eurolla sai mehun ja 10 min hieronnan), mangakerhon tarinanäyttely (kaikki jäsenet olivat tehneet tarinan ja niitä sai lueskella), astronomiakerhon valokuvanäyttely sekä kummitustalo. Kummistustalo kyllä kiljutti paikallisia, mutta oli meidän mielestämme lähinnä hauska. (Mahtava oivallus oli pistää vierailijat kiertämään ympyrää seiniä siirtelemällä.)

Origamiviulisti

Muu viikonloppu menikin sitten Tsukubassa isän kanssa. (Tsukuba on suunnilleen Espoon kokoinen yliopistokaupunki Tokiosta 45 min junalla koilliseen.) Sunnuntaiaamuna hyppäsimme bussiin ja ajoimme sillä paikallisen Tsukuba-vuoren alarinteille, josta jatkoimme vuorenvalloitusta kävellen. Reipas vaellus vuoren päälle ei kuitenkaan onnistunut, sillä paikalla oli niin paljon kömpelöitä japanilasturisteja, että jyrkissä kohdissa jouduimme jonottamaan päästäksemme rinnettä ylös. Kun samaan aikaan samaa kapeaa polkua pitkin yritti ihmisiä tulla myöskin alas, oli ruuhka valmis. Näköala huipulta olisi selkeänä päivänä varmasti ollut hieno, mutta ilma oli jotenkin sumuinen auringonpaisteesta huolimatta, joten kovin pitkälle emme nähneet. (Selkeänä päivänä vuorelta voi kuulemma nähdä Tokioon asti.) Hienoa kuitenkin oli. Päästyämme vuorelta alas pulahdimme vielä paikallisessa onsenissa eli kuumassa lähteessä. Kylpylän vesi oli ainakin minun mielestäni aika kuumaa, eikä siinä tehnyt mieli lillua samanlaisia aikoja kuin suomalaisissa lämminvesialtaissa. Kylvyn jälkeen hikoilin puoli tuntia kuin pieni porsas.

Sammakoita näkyi melkein joka kulmalla

Ruskaa vuoren rinteellä

Toinen Tsukuba-vuoren huipuista

Temppeli vuoren alarinteellä

Maanataina seikkalin Tsukubasta takaisin Sendaihin repun ja kolmen kassin kanssa – isän mukana kun sattui tulemaan pikkaisen Suomi-täydennystä (sain mm. pipareita ja glögiä jouluksi!!!). Itsellä todellakin oli aika avuton olo, kun seisoin Akihabarassa lippuautomaatin edessä kassien kanssa ja mietin, miten saisin kyseisestä laitteesta junalipun ulos. Junat myös olivat suhteellisen täynnä, minkä seurauksena istumapaikkoja ei enää ollut. Tämän seurauksena voin nyt sitten kehua matkustaneeni luotijunalla – lattialla istuen.

Ginko-puita Tsukubassa

Päiväretkeilyä ja vuorivuori nro 1

Ensin pieni taifuunitiedotus asiasta kiinnostuneille. Taifuuni tosiaan kulki Sendain ohi keskiviikkoaamuna. Koska kyseinen pyörre pysyi koko ajan meren puolella, ei tämäkään taifuuni saanut mitään hirveän suurta tuhoa aikaan ja myrskyn katsominen ikkunasta osoittautui aika tylsäksi. Talo ei heilunut. Hauska asia oli, että tunnit peruttiin koko lopulta koko päivältä (ei vain aamupäivältä). Nyt täällä odotetaan jo seuraavaa paljon rajumpaa taifuunia, jonka on ennustettu iskevän Etelä-Japaniin torstaina tai perjantaina. Saa nähdä pääseekö kyseinen yksilö tänne pohjoiseen asti...

Yksi kursseistani täällä opiskellessani on Japanin kulttuurikurssi, jossa pääsemme tekemään kaikkea kivaa tavallisen opiskelun vastapainoksi. Tänään menimme kurssin kanssa päiväretkelle Sendain lähialueelle. Retkikohteina olivat Nenoshiroishin ja Miyatokon pikkukaupungit sekä Izumigatake-vuori.

Lähdimme mukavasti aamuseitsemältä bussi lastattuna kohti Nenoshiroishia. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Fukudan omenatarha, joka on kuulemma suurin Sendain alueella. Saimme kuulla hieman paikallisesta maanviljelyskulttuurista, nähdä omenoita ja omenapuita sekä ostaa omenoita mukaan. Tarhan puista löytyneet kirjoitukselliset omenat paljastuivat uuden liikeidean kokeiluksi. Kaikkea sitä puutarhurit tekevät saadakseen omenansa menemään.

Nimiomenoita<3

Toinen pysähdyspaikkamme oli Nenoshiroishin koulukeskus, jossa saimme nähdä paikallisten ala-astelaisten esittämää perinteistä japanilaista tanssia. Kokonaisuuteen kuului yleensä pari rumpalia ja huilistia sekä kasa värikkäisiin asuihin pukeutuneita pikkuisia tanssijoita. Nuorimmat olivat todennäköisesti 6 tai 7 vuotiaita. Jouduimme aikataulusyistä lähtemään ennen viimeistä esitystä ja aika monen kurssilaisen (myös minun) kävi sääliksi tuota viimeistä ryhmää, joka ei saanut kansainvälisiä katselijoita.

Sadonkurjuutanssi?

Seuraava stoppi oli Miyatokon pikkukaupunki/kylä, jossa osallistuimme festivaaliin, joka järjestetään vain joka viides vuosi. Saavuttuamme paikalle meille tarjottiin ensin kevyt, hyvin japanilainen lounas, johon kuului natto-omochi ja makealla paputahnalla päällystetty omochi sekä punaista riisiä (sekihan japaniksi). Omochi on tahmea riisijauhosta tehty kakku ja natto on hapatettuja soijapapuja. Sekihan oli oikeasti vaaleanpunaista riisiä papujen kanssa ja se on kuulemma hyvin tyypillinen festivaaliruoka Japanissa. Natto oli mielenkiintoinen kokemus, sillä lähes jokainen japanilainen jonka kanssa olen keskustellut ruoasta on kysynyt, olenko jo maistanut sitä. (Se jakaa mielipiteet myös japanilaisten keskuudessa.) Nyt sitten olen maistanut sitä ja totesin itse pavut ihan syötäviksi, mutta pavuissa lisänä ollut tahmea jokin teki nielemisestä aika epämiellyttävää. Muu ruoka oli oikein hyvää.

Vasemmalla omochit ja oikealla sekihan

Mutta takaisin festivaaliin. Ruoan jälkeen saimme kierrellä alueella vapaasti noin tunnin ja katsella ympärillemme. Monet ostivat pikkuisesta ruokakojusta lisäsyötävää, sillä kaikille tainnut natto maistua. Näimme myös lisää perinteistä tanssia, näytösammuntaa ja musiikkiesityksiä. Pääsimme tutustumaan perinteisessä japanilaisessa talossa olleeseen näyttelyyn sekä juomaan kuumaa kirsikankukkateetä, joka oli yllättävän suolaista.

Näytösammuntaa

Kirsikankukkateetä :)

Näyttelystä bongattu muutama kangaskurki

Iltapäivällä oli edessä 'vaellus' Izumigatake-vuorelle. Jouduin pettymään, sillä vuoren juurelle saavuttuamme hyppäsimmekin hiihtohissiin ja ajoimme sillä ensimmäisen jyrkän rinteen ylös arviolta 500-700 metrin korkeuteen. Itse vuori on noin 1100 metriä korkea, joten pääsimme hyvällä tuurilla puoliväliin. Emme kuitenkaan jatkaneet ylemmäs, sillä seuraavalle rinteelle olisi ollut hieman pidempi tarpominen, eikä sää ollut parhaimmasta päästä. Siispä teimme vain pienen lenkin tasaisella alueella ja otimme kasan ryhmäkuvia ennen alaskiipeämistä. Maisemat ylhäällä olivat kuitenkin aivan mahtavat ja ehdottomasti parhaat tähän mennessä nähdyistä. Näimme myös Sendain ja meren, mutta valitettavasti kamerani oli huono ja sää niin pilvinen, ettei niistä oikein saanut hyviä kuvia. Päätimme yhteistuumin mennä paikan päälle uudestaan paremmalla säällä.

Näköala puolivälistä

Izumigataken huippu. Tuonne me vielä joskus kiivetään!

Kaiken kaikkiaan päivä oli oikein kiva ja mielenkiintoinen kokemus. Sain nähdä taas hirveästi kaikkea uutta ja kaiken nähdyn sulattelemiseen meneekin todennäköisesti vähän aikaa. Nyt tämä neiti kuitenkin siirtyy sulattelemaan iltapalaa ja menee nukkumaan. Kuudelta aamulla herääminen ei ainakaan vähennä väsymystä päiväretken jälkeen.

Taifuunia odotellessa

Kun tulin Sendaihin, en käyttänyt paljoakaan aikaa myrskyjen tai taifuunien murehtimiseen. Ajattelin, että Sendai sijaitsee sen verran pohjoisessa, että ei tänne mitään taifuuneja tule – ne yltää enintään Tokioon ja tänne yltää vaan avuttomat jäännökset. No, väärässä olin. Huomiseksi on luvattu pahin Sendaihin yltävä taifuuni kymmeneen vuoteen, luennot on peruttu aamupäivältä ja kaikkia on ohjeistettu pysymään aamu sisällä. Jännää on, että toisin kuin ennen viime viikon taifuunia (joka ei tänne koskaan tullut), viime päivät ovat olleet enemmän kylmiä kuin kuumia. Positiiviset asiat: saan nukkua aamulla pitkään. Negatiiviset asiat: Huoneeni on toiseksi ylimmässä kerroksessa ja talo kuulemma heiluu ihan kunnolla maanjäristyksen tai kovan tuulen sattuessa.

Kävimme sunnuntaina Sendain keskustassa Elisan ja Harukan kanssa selvittämässä kännykkäasioita ja kiertelemässä muuten vaan. Puhelinliikkeessä kului yli tunti saada Elisalle puhelin ja saada vastaukset pariin yksinkertaiseen minun puhelimeeni liittyvään kysymykseen, mutta lopulta pääsimme jatkamaan reissun hauskempiin osiin. Käytimme melkein tunnin sopivan (ja jonottoman) ruokapaikan etsimiseen, sillä tuntui että koko Sendai halusi saada ruokaa keskustan ravintoloista samaan aikaan kuin me. Lopulta päädyimme yhteen Sendain aseman alla sijaitsevan ravintolakadun nuudeliravintoloista, jossa söin elämäni ensimmäiset udonit (udon = paksu vehnänuudeli). Annoksen nimi oli kitsune-udon, joka tarkoittaa kirjaimellisesti kettu-udonia. Onneksi annos ei oikeasti (toivottavasti) sisältänyt ketunlihaa ja sain syödä annoksen hyvällä omalla tunnolla. (Kasvissyöjille tarkennettakoon, että kyseisessä annoksessa ei ollut lihaa ollenkaan.)

Kitsune-udon

Eka jätski Japanissa, makuna maccha-vanilja

Ruoan jälkeen kävelimme paikalliselle katetulle kauppakadulle, jossa katselimme ympärillemme ja poikkesimme mm. juuri avatussa sukkakaupassa bongaamassa Totoro-sukat (melkein ostin) ja ostamassa macchajäätelöt (teejäätelöt, oli tosi hyvää). Kävimme myös purikurassa ei eräänlaisessa valokuvakojussa ottamassa valokuvat päivän muistoksi. Kyseinen härveli siloitteli automaattisesti kasvojen virheet ja korosti silmiä yms. Kuvien ottamisen jälkeen sai käyttää muutaman minuutin kuvien koristeluun. Hauskaa oli. ;)

Hai, chiizu!!

Kuten jotkut ehkä huomasivat, omakuvani pääsi muuttumaan viikonlopun aikana. Kiitokset Heidille mahtavasta kuvasta!!!

Arjen aloittelua

Alkuviikko kului taifuunia odotellessa ja me vaihtarit jouduimme pettymään pahasti, kun kyseinen myrsky ei koskaan kunnolla päässyt Sendaihin (ollaan liian pohjoisessa). Myrskyn sivuvaikutukset kuitenkin ylettyivät myös tänne, sillä alkuviikosta meni rikki Sendain lokakuun lämpöennätys. Tiistaina oli yli 30ºC lämmintä ja jostain syystä rupesin kaipaamaan Suomeen jääneitä kesävaatteita. Keskiviikkoiltana satoi vähän aikaa, mutta se oli kaikki mitä taifuuni teki Sendaille (pöh).

Kulunut viikko oli ensimmäinen 'normaali' viikko täällä itäisellä maalla. Nyt kun viikon lukkari on kerran vedetty läpi, voin jo nyt luvata olevani joskus tosi väsynyt viikon jälkeen. Onneksi näyttää siltä, että oikeastaan mistään muusta kuin japanista ei tule läksyä. Puolet kouluajastani olen kuitenkin labrassa eli suorittamassa kurssia 'Independent Research Training'. Paikallinen tapa on, että labrassa ollaan paljon pitemään kuin lukkari/työaika sanoo. Huvittavaa tässä on se, että vaikka töissä ollaan pitkään, ei niitä töitä oikeastaan tehdä hirveästi enää. Vieressäni istuva maisteriavaiheen opiskelija on katsonut animea lähes aina, kun olen sinne päin vilkaissut. Itse olen ollut tällä viikolla joka päivä noin tunnin verran yliaikaa ja ollut yleensä ensimmäisiä lähtijöitä. Onneksi minulle pikku vaihtarille annetaan aika paljon anteeksi.

Labran henkilökunta koostuu proffasta, kahdesta muusta vanhemmasta tutkijasta, noin neljästä jatko-opiskelijasta sekä kasasta maisterivaiheen opiskelijoita ja viimeisen vuoden kandiopiskelijoita. Täällä ilmeisesti kandiopintojen viimeinen vuosi vietetään lähinnä jonkun labran alaisuudessa ja luennoilla käydään harvemmin. En siis onneksi hirveästi eroa joukosta ikäni suhteen (vaikka nuorin olenkin). Minun lisäkseni labrassa on kaksi muuta ulkomaalaista, joten englannintaitoisiakin onneksi löytyy. On myös ollut mielenkiintoista huomata, miten hierarkia labrassa toimii. Professori on tietysti korkeimmalla, mutta oli huvittavaa tajuta, että kaikki me muut (myös esim. apulaisproffa) istumme ahtaasti professorin huoneen vieressä olevassa yhdessä isossa huoneessa. Pieni hyppy apulaisproffasta proffaksi...

Keskiviikkona labran jälkeen menimme labraporukalla viettämään iltaa. Tilaisuus oli samaan aikaan ruotsalaisen maisteriopiskelijan jäähyväisjuhla ja tervetulojuhla minulle. Tunnelma oli oikein mukava ja ruoka hyvää. Pääsin tutustumaan moniin labralaisiin paremmin ja vaikka nimimuistini ei todellakaan ole hyvä, sain kuitenkin ängettyä taas muutaman nimen lisää pieneen päähäni. Hämmästyksekseni labrasta löytyi yksi käyrätorvisti ja tästähän sitten irtosikin sitten juteltavaa oikein kunnolla (olen siis myös itse soittanut kyseistä soitinta).

Torstaina sain kokea jotain tosi jännää. Menin labran jälkeen suunnistuskerhon huoneelle, sillä muistelin viikottaisen kokouksen olevan kuudelta ja halusin sanoa tsempit kaikille viikonlopun isoja kisoja varten (joihin minä en päässyt, sillä ilmoittautumisaika loppui noin kuukausi ennen kisoja). Kokousta ei kuitenkaan oikeastaan ollut ollenkaan, vaan ohjelmassa oli noin kymmenen minuutin kartanlukuharjoitus viikonlopun kisakartalla. Tämän jälkeen kaikki yhtäkkiä lähtivät johonkin ja minä lähdin hyvin hämmentyneenä mukaan. Kävelyn aikana minulle selitettiin, että vuorossa oli yliopiston cheerleader-ryhmän kannustusesitys viikonlopun kisaa varten. Jo tässä vaiheessa olin hämmentynyt: cheerleading ja suunnistus, häh. No, paikalle saapuessani hämmennykseni kasvoi vielä lisää. Meitä odotti valmiiksi asennossa noin kaksitoista tyttöä, pieni puhallinorkesteri ja noin viisi miestä puvut päällä (yhdellä oli perinteiset japanilaiset vaatteet). Esitys ei oikeastaan ollut esitys vaan enemmän seremonia, eikä sitä valitettavasti saanut kuvata. Ensiksi vuorossa oli puheet sekä kannustajien että kannustettavien edustajilta ("tehkää parhaanne", "teemme parhaamme ja tähtäämme menestykseen"), jonka jälkeen vuorossa oli itse cheerleading. Puhallinorkesteri soitti marssimaista melodiaa, pukumiehet huusivat ja esittivät itsevarmoja liikkeitä, tytöt vetivät perinteistä showta sekä vastasivat miesten huutoon ja yliopiston logolla varustettua valtava lippu heilui kaiken tämän yllä (heiluttamiseen tarvittiin  kaksi miestä). Lopuksi oli vielä lyhyt huuto-painotteinen kannustus ja lopetus/kiitospuheet kummankin osapuolen edustajilta. Kaiken kaikkiaan kokemus oli todella vaikuttava ja esitys hyvä, vaikka pukujätkien machoeleet aluksi lähinnä hymyilittivät. Kerhohuoneelle palatessa olikin sitten mielenkiintoista vertailla suomalaista ja japanilaista kannustuskulttuuria ja muita urheiluun liittyviä asioita.

Arki siis lähtee vähitellen rullaamaan, mutta siihen tottumiseen kuluu todennäköisesti vähän aikaa. Japani (kieli) ei ainakaan vielä ole ruvennut ahdistamaan ja huomaan jo nyt tajuavani tiettyjä keskustelunpätkiä paremmin kuin ensimmäisinä päivinä. Minulla on skype ja facebook, joten jos haluatte tarkempia tietoja, olkaa yhteyksissä (vink vink:D).

Koulu alkaa ja muuta mukavaa

Koulu alkoi viime maanataina. Aamulla meillä oli vaihto-ohjelman infotilaisuus, jossa meille jaettiin infokansiot ja pääsimme taas täyttelemään papereihin nimiämme ja muita perustietoja. Vaihto-ohjelman johtaja myös kertoi yleistä infoa (eli luki suoraan meille jaetusta paperista mitä kaikkea meidän tulee tehdä lähitulevaisuudessa) ja piti puheen. Sitten saimme ruokaa!!! Lounas toimi samalla tervetulojuhlana kaikille uusille vaihtareille.

Japanilaista, nam :D

Iltapäivällä oli virallinen avajaistilaisuus ja kampuskierros. Saimme vielä muutaman infokansion lisää ja tässä vaiheessa rupesti olemaan vaikea hahmottaa, mikä tieto löytyy mistäkin kansiosta. Päivä ylipäänsä tuntui aika huonosti organisoidulta, sillä monelle jäi asioita epäselväksi (myös allekirjoittaneelle) ja jäimme aikataulusta aika reippaasti. Toisaalta päivä myös antoi vastauksen aika moneen kysymykseen.

Aobayama-kampus

Meitä ei ole aivan vähän...

Kun pääsin illalla takaisin asuntolalle, totesin, että haluan pyörän seuraavaksi päiväksi (jotta pääsen kätevästi kouluun). Niimpä väsynyt Katja veti takin päälle ja lähti kävelemään vesisateessa kohti pyöräliikkeitä. Ostin ensimmäisestä auki olevasta liikkeestä hyvän peruspyörän noin 10000 jenillä (77 euroa). Pyörässä ei ole vaihteita, eikä jalkajarrua, mutta se on hyvin tyypillistä täällä. Myöhemmin huomasin, että samanlaisia pyöriä löytyy Sendaista paljon...

Pyöräni etummaisena

Tiistaina oli ensimmäisen kurssin ensimmäinen tunti. Japanilainen opettaja höpötti todella sekavaa juttua  luonnonvalinnasta ja muista evoluutioon liittyvistä jutuista joita käytiin lukion bilsan tunneilla. Meinasin nukahtaa.

Koska muita tunteja ei ollut, päätin hommata itselleni tekemistä ja marssin keräämään tiedonmuruja suunnistuskerhosta. Murut vaihtuivat kokonaiseen leipään, kun minulle näytettiin kerhohuoneen sijainti. Muistan edelleen elävästi paikalla olleiden ilmeet, kun astuin huoneeseen ja pamautin haluavani liittyä kerhoon. Paikalla olleista yksi puhui enemmän englantia ja sain tietoa seuraavien viikkojen ohjelmasta. Ajoin asuntolalle hymy korvissa.

Kävin iltapäivällä vielä pankissa maksamassa ensimmäisen kuukauden vuokran. Onneksi henkilökunta neuvoi, sillä en olisi ikinä osannut tehdä sitä itse. Illalla pidimme paikalle liikenevän soluporukan kanssa pienimuotoiset juhlat uusien tuttavuuksien kunniaksi.

Keskiviikkona oli kulttuurikurssien aloitusluennot. Toinen kurssi tulee käsittelemään lähialueen kulttuuria ja toinen on (heheh) aikidoa. En edes muistanut että kyseinen kurssi oli kurssivalikoimassa, mutta hoksattuani sen, en miettinyt pitkään. Eli lisää mustelmia tulossa?

Illalla minulla oli ensimmäinen tapaaminen vastuuproffani kanssa. Hän vaikutti tyypilliseltä professori-ihmiseltä, (hieman puulla päähän lyödyltä) enkä ole ihan varma muistiko hän, että olin tulossa. No, labralaisiaan hän ei ainakaan ollut muistanut informoida asiasta ja opiskelijat joutuivat raivaamaan tavaroitaan, jotta minullekin saatiin pöytätilaa. Teen labrassa itsenäisesti hommia ja minun pitää valita tutkimusaiheeni itse. Tämä jännittää aika paljon, sillä minulla ei ole hajuakaan mitä voisin täsmälleen tehdä (mä oon vasta pieni kandiopiskelija, ei multa mitään tollasta voi odottaa).

Torstaina oli japanin kielen tasokoe japanin kursseja varten. Tein ensimmäistä kertaa japanin kuuntelua ja pääsin siinä valitsemaan lottoriviä, mutta muuten koe meni tavoitteeni mukaan. En joutunut alkeisryhmään!

Illalla oli vuorossa ensimmäinen yhteislenkki suunnistuskerhon kanssa. Olin hieman järkyttynyt, kun saapuessani paikalle ei paikalla ollut yhtäkään naispuolista itseni lisäksi. No ei se mitään ajattelin ja lähdin juoksemaan reipasvauhtista lenkkiä sen kummemmin ajattelematta. Reilun vartin juoksemisen jälkeen tulimme temppelille johtaville portaille, joita oli kuulemma nelisensataa. Juoksimme ylös (puolessa välissä tuli väsy) ja saman tien alas ja jatkoimme matkaa. Noin puolen tunnin jälkeen tulimme takaisin kampukselle ja suurin osa porukasta jätti juoksemisen siihen (pari reipasta rupesi tekemään lihaskuntoa). Minua kuitenkin pyydettiin kuitenkin mukaan vielä juoksemaan lisää ja suostuin ilomielin, sillä puoli tuntia tuntui aika lyhyeltä ajalta. Tässä vaiheessa mukaan liittyi myös yksi nainen, JEE!!

Juostiin mm. Hirose-joen viertä

Perjantaina en tehnyt mitään muuta järkevää kuin soitin pianoa. Tai flyygeliä oikeastaan. Sellainen löytyi viereisen asuntolan aulasta ja siihen saa pyytäessään avaimen. Joko kyseisen soittimen kosketus oli todella erilainen kuin kotipianon tai sitten sormeni olivat ruosteessa (todennäköisesti molemmat), mutta ensimmäinen puolituntinen oli yhtä tuskaa, kun sormet eivät meinanneet löytää ollenkaan oikeisiin paikkoihin. Reilun puolen tunnin jälkeen sormet vihdoin lämpenivät ja sitten tämä tyttö nauttikin täysin rinnoin.

Lauantaina oli Group Morin järjestämä welcome party, jossa saimme ruokaa, esittäydyimme ja kuulimme muun muassa koton (muistuttaa hieman kannelta) soittoa. Törmäsin vielä yhteen suomalaiseen joten nyt tiedän Tohokun yliopistolta ainakin viisi muuta suomalaista. (Hyvänen aika, mähän voisin melkeen elää pelkällä suomella.) Saimme ilmaisen lounaan ja taas oli tosi hyvää. Tosin tunnin päästä oli taas nälkä.

Japanilainen ja länsimaalainen ruoka
kivasti sekaisin, hyvää oli :)

Perinteisiä japanilaisia soittimia

Tänään eli sunnuntaina pääsin vihdoin suunnistamaan. Heräsin kuudelta ja ajoimme polkupyörällä 13 km harjoituspaikalle, joka sijaitsi pienen vuoren päällä. Muita odotellessa minut esiteltiin taas aika monelle uudelle kasvolle ja täytyy myöntää, että olen jo nyt unohtanut suurimman osan tänään kuulemistani nimistä. Paikalla oli myös suunnistajia toisesta yliopistosta ja sen seurauksena länsimaalaista ja vaaleatukkaista naista (suunnistamassa) ihmeteltiin taas. Minulle myös opetettiin suunnistussanastoa japaniksi (esim. rasti on posuto ja kompassi kompasu). Itse suunnistus meni tänään osaltani ihan plörinäksi, sillä vaikka tiesin, ettei puskiin kannata mennä, menin silti ja lisäksi kartanluku jäi aivan liian vähälle vuoren päällä meneviä polkuja juostessa. Neljän kilsan rataan kului melkein tunti. Hyvä minä.

Odottelua ennen treeniä

Nyt tämä neiti painuu nukkumaan. Oyasuminasai, hyvää yötä!

Havaintoja

Saapumisen jälkeisenä päivänä hullunmylly jatkui, kun kävimme rekisteröitymässä Sendain asukkaiksi, hakemassa terveysvakuutusta ja avaamassa pankkitilin. Päivään kuului myös shoppailua, kun paikalliset opiskelijat esittelivät Sendain keskustaa ja pysähtyivät kaikkiin isoimpiin kauppakeskuksiin. No, sadan jenin kaupasta löytyi kaikkea hyödyllistä huoneeseeni (esim. peili ja kello), mutta siinä vaiheessa kun kiinalaiset jäivät kaunedenhoitoliikkeeseen valitsemaan shampoota puoleksi tunniksi, tylsistys oli päästä vallalle. Ei onneksi pitkäksi aikaa, sillä kävimme myös AER nimisessä pilvenpiirtäjässä (ei edes ihan kamalan korkea) katsomassa maisemia. Ylätasanteen kartan avulla bongasimme muun muassa kasan eri nimisiä vuoria ja yhden hervottoman kokoisen patsaan taivaanrannassa.

Näkymä AER:sta asuntolalle päin. Huomaa kuvan oikeassa yläosassa
 valkoinen patsas vuoria vasten.

Mäkiä & vuoria.
Koulumatkani menee suunnilleen vasemmalta mäeltä oikealle mäelle:)

Lisää taloja. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy luotijunan rautatie.

Pakkohan sitä on vähän vuoria hehkuttaa!!

Kolmena seuraavana päivänä ohjelmassa ei sitten ollutkaan mitään. Siispä kävin kävelyillä ja katselin ympärilleni, kirjoitin blogia, seikkailin netissä, söin ja kävin lisää kävelyillä. Huoneeni on ihan viihtyisä, joten sisällä ollessakaan ei tullut ahdistuttua.

Asun kahdeksan hengen solussa, jossa on yhteiset vessat, suihkut ja keittiö. Se sijaitsee  yhdeksännessä kerroksessa, joten näköala huoneeni parvekkeelta (jep, mulla on parveke) on aivan upea. Parveke on etelään ja siltä näkee Sendain keskustaan ja Aoba-vuorelle, jolla yksi yliopiston kampuksista (ja jossa minulla on esim. labrat) sijaitsee.

Sendain keskusta

Aoba-vuori taustalla ja edessä hautausmaa

Ja samat pimeällä:

Valoja keskustassa

Valoja muualla;)

Vessanpönttö: huomaa
valikko vasemmalla...

Solussa on muutama hauskoja/mielenkiintoinen yksityiskohta, jotka ajattelin mainita. Ensinnäkin vessat. Kopit itsessään ovat aika tavallisia, mutta pöntöissä on tavallisen huuhtelun lisäksi mahdollisuus esimerkiksi lämmittää istuinta ja soittaa vessan huuhtelun ääntä, ettei 'sopimattomia' ääniä kuuluisi. Kummallista on myös, ettei vessassa ole lainkaan käsipyyhkeitä tai edes koukkuja niille, joten aina vessaan mennessä täytyy muistaa ottaa oma pyyhe mukaan.

Jokaisessa solun huoneessa on kaappi, joka on tarkoitettu vaatteille. Mielenkiintoista tässä kaapissa kuitenkin on se, että siinä ei ole hyllyjä lähes ollenkaan, vaan pelkkä tanko ja pari henkaria. Jouduin soveltamaan aika paljon, että sain kaikki vaatteeni siististi kaappeihin. Asuntolan säännöistä yksi mielenkiintoisimmista on se, että sängyn patja, futon, täytyy taittaa aina päivisin kahtia, jotta myös patjan alaosa voisi kuivua eikä homehtuisi.

Sitten vähän ruoanlaittofiilistelyä. Riisinkeitin on ehkä maailman helpoin ruoanlaittoväline! Laitat keittimen mitan mukaan riisiä keittimeen ja täytät vettä merkkiin asti. Painat napista päälle ja 50 minuutin päästä sinulla on valmista japanilaista riisiä, joka oikeastaan helpompi syödä puikoilla kuin haarukalla.

Katu lähellä asuntolaa

Kuten jo mainitsin, minulla on ollut aikaa käydä kävelyillä, katsella ympärilleni ja tutustua alueeseen. Lauantaina otin kartan, vedin lenkkikamat päälle ja lähdin katsomaan millainen paikka Aobayaman kampus (eli Aoba-vuoren kampus) oikein on ja miten sinne pääsee. Kiipeämäänhän siinä joutui. Puolessa välissä mäkeä juoksuaskelten ottaminen rupesi tökkimään ja maisemien katselemisesta sain hyvän syyn hidastaa vauhtia silloin tällöin. Itse tie oli suhteellisen kapea (vaikka kaksi autoa kyllä mahtui rinnan) ja nousi välillä kiemurrellen vuoren rinnettä. Kunnollista kävelytietä ei tietenkään ollut (mutta ei ole kyllä missään muuallakaan). Autoja tiellä kulki koko ajan ja jotkut ajoivat mielestäni pelottavan lujaa alamäkeen. Tien alapuolella oli taloja, yläpuolella puskaa.

Kartta kävelyreissuilla on ollut ihan kiva mukana, sillä taloja on kamalasti ja niiden välissä kulkee eri kokoisten teiden ja kujien verkosto, jossa isokin tie saattaa aivan yhäkkiä vain loppua (joko jyrkänteeseen tai kasaan taloja). Yritin ensimmäisellä kävelyreissullani seurata junarataa, joka kulkee lähimmillään noin kilometrin päässä asuntolasta. Eihän se tietenkään onnistunut, päädyin umpikujaan ja jouduin palaamaan takaisin pitkän matkaa voidakseni kiertää yhden talokeskittymän. No sen jälkeen olen pitänyt karttaa vähintään repussa, usein ihan kädessä.

Näin vajaan viikon kokemuksen perusteella Sendai vaikuttaa oikein hauskalta paikalta asua. Pyörällä pääsee kätevästi melkein minne vain (vaikka ylämäkeen voi joskus joutua taluttamaan). Aluetta elävöittää mm. temppelit joita putkahtelee vastaan milloin mistäkin. Joskus isoja, joskus pieniä, joskus uusia, joskus tosi vanhoja. Lämmin täällä on, enkä takkia ole tarvinnut vielä kertaakaan. Ilmankosteus tekee välillä olon inhottavaksi, mutta siihenkin olen jo ruvennut tottumaan (ehkä).

Isompi ja uudempi temppeli keskellä korttelia

Nyt on sitten aika monta kuvaa taloista ja vuorista.

Lentoseikkailu ja ensimmäinen päivä

Lento Helsingistä Frankfurtiin meni mukavasti. Katselin noustessa maisemia ja ainakin luulen tunnistaneeni pari pääkaupunkiseudun kohdetta. Kone saapui aikataulussa Frankfurtiin ja minulla oli hyvää aikaa kierrellä ympäri Z-terminaalia ja selvittää Sendain lennon lähtöselvityshässäkkää. Siitä ei kuitenkaan selvinnyt muuta kuin se, että Tokio-Sendai-lähtöselvitys pitää tehdä vasta Tokiossa. Ei siis yhtään paineita jo muutenkin tiukkaan kahden tunnin vaihtoaikatauluun.

Myöskään Tokion lennolla ei tapahtunut mitään ihmeellisyyksiä. Ainoa epämukava yksityiskohta oli se, että sain nukuttua lennolla vain noin tunnin verran. Päästyäni koneesta Naritalla ryntäsin kohti maahantuloportteja ohitellen samalla korealaisia, joiden lento oli saapunut juuri ennen Frankfurtin lentoa. Matkalla maahantuloon minulle selvisi vielä, että minun täytyi käydä noutamassa matkalaukut hihnalta ja checkata ne sisään samalla kun teen Sendain lähtöselvityksen. Ja koska mikään ei vain voinut mennä enää vaikeamaksi, oli maahantuloon noin tunnin jono. Jippii!!

Osasin onneksi avata suuni. Pienen arpomisen jälkeen kysyin neuvoa jonoa vahtivalta henkilöltä ja hän ohjasi minut koko jonon ohi diplomaattien maahantuloportille. Toisin sanoen selvisin noin tunnin jonosta noin kymmenessä minuutissa! Portilla minulta otettiin sormenjäljet sekä valokuva ja sain tarkistaa, että nimeni oli varmasti kirjoitettu oikein. Sitten minulle lätkäistiinkin jo residence card, jonka saamisen olin kuvitellut kestävän ainakin tunnin (yliopistolta saadun ohjelapun perusteella) maahantulon jälkeen.  Tämän jälkeen marssin matkatavarahihnalle, sain matkatavarat ja seikkailin kahden laukkuni kanssa aasialaislauman läpi kansallisten lentojen lähtöselvitykseen. Lähtöselvitys meni nopeasti ja sitten vain marssin terminaaliin hyvin heppoisan turvatarkastuksen läpi. Saavuin lähtöportin luo hieman aamuyhdeksän jälkeen ja yhtäkkiä minulla olikin melkein tunti odotteluaikaa. Eli kaikki jännittäminen turhaan. No, mielummin noin päin.

Sendain lennolla kone oli enintään puolillaan ja lento loppui ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Lentokentältä oli tarkoitus jatkaa junalla. Kävellessäni asemalle tapasin tapasin Elisan ja Anthonyn (molemmat saksalaisia), jotka olivat olleet samalla lennolla kanssani jo Frankfurtista Tokioon ja nyt myös Sendaihin. Koska muita ulkomaalaisia ei Sendain lennolla juuri ollut, oli kaikissa herännyt ajatus, jospa nuo toisetkin olisi tulossa vaihtoon. Ja näin siis oli. Hyppäsimme junaan, joka vei meidät Sendain juna-asemalle. Asemalta otimme taksin asuntolalle ja nautiskelimme jaetusta taksikustannuksesta.

Päädyimme väärälle asuntolalle (yliopiston ohjelapun takia), mutta pienen selvittelyn jälkeen meidät ohjattiin onneksi oikeaan rakennukseen, johon oli matkaa vain 300 metriä. Asuntolalla saimme kauhean kasan papereita ja täytimme muutaman. Sitten katsoimme asuntolan esittelyvideon, jossa kerrottiin kaikki tärkeät asiat yhdessä puolen tunnin litaniassa. Lopuksi asuntolan edustaja kertasi vielä videota ja kertoi muista käytännöistä sekä – jippii!! – hoiti meille netin huoneisiin. Saimme kasan täytettäviä lappuja, avainkortin ja tunnusluvun ja pääsimme vihdoin viemään tavarat huoneisiimme. Tässä vaiheessa tapasin Shizukan, joka asuu samassa solussa kanssani. Hän esitteli minulle solun yhteiset tilat ja juttelimme Suomesta ja Japanista englanniksi, japaniksi, kirjoittaen ja piirtäen. Hieman minun jälkeeni solulle saapui myös toinen vaihtari Isabella (toivottavasti nimi on oikein), joka on Venezuelasta ja opiskelee arkkitehdiksi.

Kun asuntola oli suunnilleen tuttu, täytyikin minun jo jatkaa seuraavaan paikkaan. Paikallinen vapaaehtoisjärjestö Group Mori (mori tarkoittaa metsää) auttoi meitä täyttämään kaavakkeita, joita seuraavana päivänä tulisimme tarvitsemaan. Sain kirjoittaa nimeni aika monta kertaa. Kolmen kaavakkeen täyttämiseen meni melkein kaksi tuntia ja tässä vaiheessa olin jo kohtalaisen kuollut. Lähdimme kuitenkin vielä kauppaan, sillä oikeastaan kukaan ei ollut syönyt mitään lentokoneruokien jälkeen. Tietä kauppaan meille lähti näyttämään kolme vaihtaria, jotka olivat tulleet Sendaihin viime keväänä. Kaksi näistä oli suomalaisia!! Oli kiva päästä puhumaan vähän suomea illan päätteksi. Huomasin nimittäin, että meinasin jo aiemmin väsyneenä puhua suomea muille vaihtareille ja hämmentyneiden katseiden jälkeen piti vaihtaa kieli takaisin englantiin.

Päästyäni takaisin asuntolalle söin nopeasti, tervehdin kahta muuta solussa asuvaa tyttöä ja painuin nukkumaan. Noin 36 tunnin valvomisen jälkeen (jos lentokoneen tunnin unia ei lasketa) simahdin sänkyyni saman tien.

Heipähei Suomenmaa

Viimeisiä Suomen kuulumisia onkin hyvä päivitellä Helsinki-Vantaan lentokentältä. Sunnuntai ja maanantai ovat kuluneet lähinnä viime hetken matkavalmisteluiden merkeissä. Ja flunssasta toipuessa. Viime päivien matkavalmisteluihin on kuulunut muun muassa matkalaukkujen pakkaus, niiden tarkka punnitseminen (että pysytään painorajoissa) ja tavaroiden pieni karsinta, jossa siskoni osoittautui paljon paremmaksi kuin minä. (En millään tahtonut luopua talvitakistani.) Loppujen lopuksi minulla on nyt kaksi noin 22,5 kiloista järkälettä, jotka kuitenkin onneksi liikuvat suhteellisen ketterästi.

Melkein valmista..:)

Olen saanut kavereilta useamman selvitymispaketin, joiden avulla toivottavasti selviän ainakin pari kuukautta. Kun mukaan lasketaan myös äidiltä saadut ja itse ostetut selvitymistarvikkeet, saldona on neljä levyä Fazerin sinistä, yksi rasia Fazerin konvehteja kaksi Suomi-suklaapatukkaa, kolme pussia ja kaksi rasiaa salmiakkia, neljä pussia ja yksi pötkö lakritsia, hapankorppuja, näkkileipää, ruisleipää, kolme pussia ksylitolpurkkaa, neljä rasiaa mythoneita, kaksi rasiaa läkerol-pastilleja, kaksi valokuvakokoelmaa perheestä ja kavereista, pari kirjaa, hammasharja ja nuottipaperia. (Huh, toivottavasti kaikki tuli mainittua.)

Pari ensimmäistä selvitymispakettia

Maanantaina kävin vaihtamassa rahaa oikeaan valuuttaan (Japanin jeni), shoppailin itselleni sakset, pienen ompelusetin, mynthoneita ja pari muuta pikkutavaraa. Tajusin myös tehdä tilapäisen muuttoilmoituksen maistraatille. Illalla näin kavereita ja sain ajatukset mukavasti pois lähtövalmisteluista pariksi tunniksi. Koska minulla ei muutenkaan ole ollut ongelmia matkatavaroiden kanssa, sain vielä yhden selviytymispaketin, mutta sekin saatiin ängettyä mukaan:) Viimeisen Suomen illan kunniaksi syötiin perheen kanssa lettuja ja vattuhilloa sekä käytiin saunassa. 

Tuleva lentoseikkailuni on seuraava. Lennän ensin Frankfurtiin, jossa odotan neljä ja puoli tuntia. Sitten lennän Tokioon mukavat 11 tuntia ja toivottavasti myös nukun lentokoneessa. Olen Tokiossa aamulla hieman ennen kahdeksaa (Japanin aikaa). Tokion vaihto jännittää minua hieman, sillä vaihtoaikaa on vain kaksi tuntia ja tässä ajassa minun pitäisi päästä maahan ja saada itselleni ulkomaalaiskortti, jonka saamiseen voi kuulemman mennä parikin tuntia. Lisäksi en vielä voinut tehdä Tokio-Sendai-lennon lähtöselvitystä, sillä lentoon on liikaa aikaa. Yritän järjestellä asian jo Frankfurtissa, mutta jos se ei onnistu, joudun tekemään myös lähtöselvityksen tuon parin tunnin aikana. Jännittää.

Minä lähden maailmalle. Suomi, nähdään vuoden päästä!!

Flunssa

Kaikki ei selvästi aina mene niin kuin suunnittelisi. Sain tästä oivan muistutuksen vain pari päivää ennen lähtöä. Tarkoituksenani oli siis viettää viimeinen viikonloppu Suomessa suunnistuksen parissa ja osallistua SM-kisoihin keski-Suomessa. Minulla oli ollut nuhaa, mutta olin ajatellut sen olevan lähinnä allergista ja näin todennäköisesti pitkään olikin. Mutta kuinkas sitten kävikään. Lauantaina karsinnan jälkeen rupesi nenä vuotamaan oikein urakalla ja olo muuttui kipeäksi. Muutaman tunnin bussihuilailun ja itseni kanssa kamppailun jälkeen totesin, että turha kisoihin on kipeänä jäädä. Siispä kavereiden kyydissä kotiin potemaan flunssaa. Pari viimeistä päivää Suomessa kuluvatkin siis hieman erilaisissa tunnelmissa kuin olin kuvitellut. Harmittaa ihan vietävästi, mutta nyt ei auta muuta kuin levätä ja toivoa että olo on mahdollisimman hyvä tiistaina kun lento lähtee. Kipeänä matkustaminen ei nimittäin houkuttele ollenkaan.

Täytyy tästä tilanteesta kuitenkin jotain hyvääkin löytää. Vaikka olo ei tällä hetkellä hirveän hyvä olekaan, on flunssa antanut hyvän syyn pysähtyä ja tarkastella lähtövalmistelujani tuorein silmin. Olen puuskuttanut pari viimeistä viikkoa niin kovalla vauhdilla eteenpäin, että tietynlainen matkavalmisteluista nauttiminen on jäänyt turhan vähälle. Stressiä on varmasti ollut, vaikka en ole sitä itsellenikään halunnut myöntää. Tilanne muistuttaa myös siitä, miten itsestäänselvyys terveys minulle on. Olen sairastanut niin vähän, että pyrin uskottelemaan itselleni että kaikki on hyvin, vaikka flunssan oireet ovat aivan selvät. Täytyy siis muistaa kuunnella kroppaansa ja kiittää siitä, että on tavallisesti terve kuin pukki.

Tuli nyt sitten vuodatettua tänne jotakin tämän hetkisiä ajatuksia. Lähtö tapahtuu siis ylihuomenna aamulla ja kaikenlaista pientä tehtävää tulee vieläkin mieleen. Tunnelma on tällä hetkellä flunssainen, mutta olo on jo paranemaan päin. Pyrin vielä huomenna (tai ylihuomenna) ennen lähtöä päivittämään jotain vähän iloisempaa luettavaa, niin että saadaan hyvä reissufiilis.

Lähtövalmisteluja

Pikkuhiljaa rupeaa tuntumaan siltä, että jonnekin olen ehkä lähdössä. Huomaan, että ennen lähtöä tehtäviä asioita putkahtelee koko ajan mieleen lisää, vaikka kaikki tärkeimmät olen toivottavasti saanut jo alta pois. Paitsi.

Pitkäaikaisen ajokortin hankkimisessa meinasi tulla kiire. Sain kyllä suoritettua kakkosvaiheen ihan ajoissa, mutta autokouluni osoittautui hieman hitaaksi toimittamaan suoritustodistuksen minulle kotiin. Kun todistuksen viimein sain, ei Espoon poliisiasemalla ollut enää vapaita aikoja ennen lokakuun alkua. Ja sehän on liian myöhään. No, tämä tyttö lähtee sitten käymään Kirkkonummella ensi viikolla, jotta uutta ajokorttia ehtii hakea...

Jouduin hankkimaan lisää passikuvia, sillä jostain syystä yliopistoni Japanissa haluaa niitä vielä kolme lisää. Luulisi, että ne viisi jo aiemmin lähetettyä riittäisivät, mutta ei. Ilmeisesti japanilaiset haluavat naamani joka ikiseen hakemukseen, joka vaihtoa varten tarvitaan. Kun lasketaan mukaan vielä kuvat jotka kuluivat passin ja viisumin hakemiseen, on tämän hetken passikuvasaldo jossain kolmentoista kieppeillä. hehe

Viimeisen parin viikon aikana olen myös käynyt pankissa juttelemassa raha-asioista, selvittänyt vakuutusasioita, käynyt hakemassa viisumin Japanin suurlähetystöstä (oli jännää, luulin että prosessiin menisi kolme viikkoa, mutta sainkin lappusen 20 min odottelun jälkeen), saanut useamman rokotuksen, miettinyt tuliaislistaa (=mtä veisin paikalliselle proffalleni ja keille kaikille muille tuliaisia olisi sopiva viedä) sekä pohtinut ankarasti mitä tavaraa tarvitsen ja mitä mahtuu mukaan kahteen matkalaukkuun. Kotona ollessa pianon ääressä on kulunut huikeita aikoja.

Kaksi viikkoa lähtöön

Olen 20-vuotias opiskelija Espoosta ja edessäni on vuosi vaihto-opiskelua Sendaissa, Japanissa. Olen opiskellut kaksi vuotta kemiaa Aalto-yliopistossa ja samaa alaa olisi tarkoitus opiskella myös Sendaissa, mutta katsotaan miten käy. Sendai sijaitsee Tokiosta 350 kilometriä koilliseen ja on yksi Japanin pohjoisosan suurimpia kaupunkeja. Asukkaita kaupungissa on reilu miljoona eli suunnilleen saman verran kuin pääkaupunkiseudulla.

Harrastuksiani ovat mm. pianonsoitto ja suunnistus. Seuraavan vuoden aikana soittaminen saattaa jäädä vähäiseksi, sillä en tiedä paikallisista soittomahdollisuuksista mitään ja en ymmärrettävistä syistä ole raahaamassa pianoa Japaniin. Suunnistuksen sijaan elättelen kuitekin toiveita. Monen kiemuran takaa löytyi Tohokun yliopiston suunnistuskerho ja parin lisäkiemuran jälkeen myös yhteyshenkilö ja hänen yhteystietonsa. Seuraavaksi vain viestiä Japaniin ja toivotaan, että kyseinen henkilö osaa englantia...

Ajatus vaihtoon lähtemisestä on kytenyt mielessäni abivuodestani lähtien. Hoksasin tuolloin, miten mahtava tilaisuus vaihto-opiskelu lukiossa olisi ollut. No, abina ei hirveästi minnekään enää lähdetty, enkä surrut asiaa sen enempää. Lukion jälkeen päädyin Aaltoon ja siellä sitten yhtäkkiä vaihto-opiskelumahdollisuudet rupesivat lähes hyppimään silmille. Juttelin vaihto-opiskelun infotilaisuudessa erään vaihtovastaavan kanssa ja opiskelu ulkomailla rupesi taas houkuttamaan. Maana Japani oli helppo valinta, sillä olin jo valmiiksi kiinnostunut Japanin kielestä ja kulttuurista ja kuin plussana Kemian laitoksella oli mahtavat vaihtomahdollisuudet sinne. Sitten huomasinkin jo täytteleväni Aallon hakulomakkeita ja selvitteleväni kurssikorvaavuuksia (ja täytteleväni vähän lisää lomakkeita..).

Niin että tässä sitä nyt sitten ollaan.  Lähtöön on 15 päivää, kaikki matkavalmistelut ovat vielä ihan kesken, kieltä pitäisi opiskella lisää, kavereita pitäisi nähdä ja välillä iskee pakokauhumainen tunne, mitä olen mennyt tekemään. Nyt ei vielä hirveästi jännitä, mutta perhosten määrä vatsassa tuntuu koko ajan kasvavan eksponentiaalisesti. Jep, kaikki on suunnilleen niin kuin pitääkin:)