Päiväretkeilyä ja vuorivuori nro 1

Ensin pieni taifuunitiedotus asiasta kiinnostuneille. Taifuuni tosiaan kulki Sendain ohi keskiviikkoaamuna. Koska kyseinen pyörre pysyi koko ajan meren puolella, ei tämäkään taifuuni saanut mitään hirveän suurta tuhoa aikaan ja myrskyn katsominen ikkunasta osoittautui aika tylsäksi. Talo ei heilunut. Hauska asia oli, että tunnit peruttiin koko lopulta koko päivältä (ei vain aamupäivältä). Nyt täällä odotetaan jo seuraavaa paljon rajumpaa taifuunia, jonka on ennustettu iskevän Etelä-Japaniin torstaina tai perjantaina. Saa nähdä pääseekö kyseinen yksilö tänne pohjoiseen asti...

Yksi kursseistani täällä opiskellessani on Japanin kulttuurikurssi, jossa pääsemme tekemään kaikkea kivaa tavallisen opiskelun vastapainoksi. Tänään menimme kurssin kanssa päiväretkelle Sendain lähialueelle. Retkikohteina olivat Nenoshiroishin ja Miyatokon pikkukaupungit sekä Izumigatake-vuori.

Lähdimme mukavasti aamuseitsemältä bussi lastattuna kohti Nenoshiroishia. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme oli Fukudan omenatarha, joka on kuulemma suurin Sendain alueella. Saimme kuulla hieman paikallisesta maanviljelyskulttuurista, nähdä omenoita ja omenapuita sekä ostaa omenoita mukaan. Tarhan puista löytyneet kirjoitukselliset omenat paljastuivat uuden liikeidean kokeiluksi. Kaikkea sitä puutarhurit tekevät saadakseen omenansa menemään.

Nimiomenoita<3

Toinen pysähdyspaikkamme oli Nenoshiroishin koulukeskus, jossa saimme nähdä paikallisten ala-astelaisten esittämää perinteistä japanilaista tanssia. Kokonaisuuteen kuului yleensä pari rumpalia ja huilistia sekä kasa värikkäisiin asuihin pukeutuneita pikkuisia tanssijoita. Nuorimmat olivat todennäköisesti 6 tai 7 vuotiaita. Jouduimme aikataulusyistä lähtemään ennen viimeistä esitystä ja aika monen kurssilaisen (myös minun) kävi sääliksi tuota viimeistä ryhmää, joka ei saanut kansainvälisiä katselijoita.

Sadonkurjuutanssi?

Seuraava stoppi oli Miyatokon pikkukaupunki/kylä, jossa osallistuimme festivaaliin, joka järjestetään vain joka viides vuosi. Saavuttuamme paikalle meille tarjottiin ensin kevyt, hyvin japanilainen lounas, johon kuului natto-omochi ja makealla paputahnalla päällystetty omochi sekä punaista riisiä (sekihan japaniksi). Omochi on tahmea riisijauhosta tehty kakku ja natto on hapatettuja soijapapuja. Sekihan oli oikeasti vaaleanpunaista riisiä papujen kanssa ja se on kuulemma hyvin tyypillinen festivaaliruoka Japanissa. Natto oli mielenkiintoinen kokemus, sillä lähes jokainen japanilainen jonka kanssa olen keskustellut ruoasta on kysynyt, olenko jo maistanut sitä. (Se jakaa mielipiteet myös japanilaisten keskuudessa.) Nyt sitten olen maistanut sitä ja totesin itse pavut ihan syötäviksi, mutta pavuissa lisänä ollut tahmea jokin teki nielemisestä aika epämiellyttävää. Muu ruoka oli oikein hyvää.

Vasemmalla omochit ja oikealla sekihan

Mutta takaisin festivaaliin. Ruoan jälkeen saimme kierrellä alueella vapaasti noin tunnin ja katsella ympärillemme. Monet ostivat pikkuisesta ruokakojusta lisäsyötävää, sillä kaikille tainnut natto maistua. Näimme myös lisää perinteistä tanssia, näytösammuntaa ja musiikkiesityksiä. Pääsimme tutustumaan perinteisessä japanilaisessa talossa olleeseen näyttelyyn sekä juomaan kuumaa kirsikankukkateetä, joka oli yllättävän suolaista.

Näytösammuntaa

Kirsikankukkateetä :)

Näyttelystä bongattu muutama kangaskurki

Iltapäivällä oli edessä 'vaellus' Izumigatake-vuorelle. Jouduin pettymään, sillä vuoren juurelle saavuttuamme hyppäsimmekin hiihtohissiin ja ajoimme sillä ensimmäisen jyrkän rinteen ylös arviolta 500-700 metrin korkeuteen. Itse vuori on noin 1100 metriä korkea, joten pääsimme hyvällä tuurilla puoliväliin. Emme kuitenkaan jatkaneet ylemmäs, sillä seuraavalle rinteelle olisi ollut hieman pidempi tarpominen, eikä sää ollut parhaimmasta päästä. Siispä teimme vain pienen lenkin tasaisella alueella ja otimme kasan ryhmäkuvia ennen alaskiipeämistä. Maisemat ylhäällä olivat kuitenkin aivan mahtavat ja ehdottomasti parhaat tähän mennessä nähdyistä. Näimme myös Sendain ja meren, mutta valitettavasti kamerani oli huono ja sää niin pilvinen, ettei niistä oikein saanut hyviä kuvia. Päätimme yhteistuumin mennä paikan päälle uudestaan paremmalla säällä.

Näköala puolivälistä

Izumigataken huippu. Tuonne me vielä joskus kiivetään!

Kaiken kaikkiaan päivä oli oikein kiva ja mielenkiintoinen kokemus. Sain nähdä taas hirveästi kaikkea uutta ja kaiken nähdyn sulattelemiseen meneekin todennäköisesti vähän aikaa. Nyt tämä neiti kuitenkin siirtyy sulattelemaan iltapalaa ja menee nukkumaan. Kuudelta aamulla herääminen ei ainakaan vähennä väsymystä päiväretken jälkeen.

Taifuunia odotellessa

Kun tulin Sendaihin, en käyttänyt paljoakaan aikaa myrskyjen tai taifuunien murehtimiseen. Ajattelin, että Sendai sijaitsee sen verran pohjoisessa, että ei tänne mitään taifuuneja tule – ne yltää enintään Tokioon ja tänne yltää vaan avuttomat jäännökset. No, väärässä olin. Huomiseksi on luvattu pahin Sendaihin yltävä taifuuni kymmeneen vuoteen, luennot on peruttu aamupäivältä ja kaikkia on ohjeistettu pysymään aamu sisällä. Jännää on, että toisin kuin ennen viime viikon taifuunia (joka ei tänne koskaan tullut), viime päivät ovat olleet enemmän kylmiä kuin kuumia. Positiiviset asiat: saan nukkua aamulla pitkään. Negatiiviset asiat: Huoneeni on toiseksi ylimmässä kerroksessa ja talo kuulemma heiluu ihan kunnolla maanjäristyksen tai kovan tuulen sattuessa.

Kävimme sunnuntaina Sendain keskustassa Elisan ja Harukan kanssa selvittämässä kännykkäasioita ja kiertelemässä muuten vaan. Puhelinliikkeessä kului yli tunti saada Elisalle puhelin ja saada vastaukset pariin yksinkertaiseen minun puhelimeeni liittyvään kysymykseen, mutta lopulta pääsimme jatkamaan reissun hauskempiin osiin. Käytimme melkein tunnin sopivan (ja jonottoman) ruokapaikan etsimiseen, sillä tuntui että koko Sendai halusi saada ruokaa keskustan ravintoloista samaan aikaan kuin me. Lopulta päädyimme yhteen Sendain aseman alla sijaitsevan ravintolakadun nuudeliravintoloista, jossa söin elämäni ensimmäiset udonit (udon = paksu vehnänuudeli). Annoksen nimi oli kitsune-udon, joka tarkoittaa kirjaimellisesti kettu-udonia. Onneksi annos ei oikeasti (toivottavasti) sisältänyt ketunlihaa ja sain syödä annoksen hyvällä omalla tunnolla. (Kasvissyöjille tarkennettakoon, että kyseisessä annoksessa ei ollut lihaa ollenkaan.)

Kitsune-udon

Eka jätski Japanissa, makuna maccha-vanilja

Ruoan jälkeen kävelimme paikalliselle katetulle kauppakadulle, jossa katselimme ympärillemme ja poikkesimme mm. juuri avatussa sukkakaupassa bongaamassa Totoro-sukat (melkein ostin) ja ostamassa macchajäätelöt (teejäätelöt, oli tosi hyvää). Kävimme myös purikurassa ei eräänlaisessa valokuvakojussa ottamassa valokuvat päivän muistoksi. Kyseinen härveli siloitteli automaattisesti kasvojen virheet ja korosti silmiä yms. Kuvien ottamisen jälkeen sai käyttää muutaman minuutin kuvien koristeluun. Hauskaa oli. ;)

Hai, chiizu!!

Kuten jotkut ehkä huomasivat, omakuvani pääsi muuttumaan viikonlopun aikana. Kiitokset Heidille mahtavasta kuvasta!!!

Arjen aloittelua

Alkuviikko kului taifuunia odotellessa ja me vaihtarit jouduimme pettymään pahasti, kun kyseinen myrsky ei koskaan kunnolla päässyt Sendaihin (ollaan liian pohjoisessa). Myrskyn sivuvaikutukset kuitenkin ylettyivät myös tänne, sillä alkuviikosta meni rikki Sendain lokakuun lämpöennätys. Tiistaina oli yli 30ºC lämmintä ja jostain syystä rupesin kaipaamaan Suomeen jääneitä kesävaatteita. Keskiviikkoiltana satoi vähän aikaa, mutta se oli kaikki mitä taifuuni teki Sendaille (pöh).

Kulunut viikko oli ensimmäinen 'normaali' viikko täällä itäisellä maalla. Nyt kun viikon lukkari on kerran vedetty läpi, voin jo nyt luvata olevani joskus tosi väsynyt viikon jälkeen. Onneksi näyttää siltä, että oikeastaan mistään muusta kuin japanista ei tule läksyä. Puolet kouluajastani olen kuitenkin labrassa eli suorittamassa kurssia 'Independent Research Training'. Paikallinen tapa on, että labrassa ollaan paljon pitemään kuin lukkari/työaika sanoo. Huvittavaa tässä on se, että vaikka töissä ollaan pitkään, ei niitä töitä oikeastaan tehdä hirveästi enää. Vieressäni istuva maisteriavaiheen opiskelija on katsonut animea lähes aina, kun olen sinne päin vilkaissut. Itse olen ollut tällä viikolla joka päivä noin tunnin verran yliaikaa ja ollut yleensä ensimmäisiä lähtijöitä. Onneksi minulle pikku vaihtarille annetaan aika paljon anteeksi.

Labran henkilökunta koostuu proffasta, kahdesta muusta vanhemmasta tutkijasta, noin neljästä jatko-opiskelijasta sekä kasasta maisterivaiheen opiskelijoita ja viimeisen vuoden kandiopiskelijoita. Täällä ilmeisesti kandiopintojen viimeinen vuosi vietetään lähinnä jonkun labran alaisuudessa ja luennoilla käydään harvemmin. En siis onneksi hirveästi eroa joukosta ikäni suhteen (vaikka nuorin olenkin). Minun lisäkseni labrassa on kaksi muuta ulkomaalaista, joten englannintaitoisiakin onneksi löytyy. On myös ollut mielenkiintoista huomata, miten hierarkia labrassa toimii. Professori on tietysti korkeimmalla, mutta oli huvittavaa tajuta, että kaikki me muut (myös esim. apulaisproffa) istumme ahtaasti professorin huoneen vieressä olevassa yhdessä isossa huoneessa. Pieni hyppy apulaisproffasta proffaksi...

Keskiviikkona labran jälkeen menimme labraporukalla viettämään iltaa. Tilaisuus oli samaan aikaan ruotsalaisen maisteriopiskelijan jäähyväisjuhla ja tervetulojuhla minulle. Tunnelma oli oikein mukava ja ruoka hyvää. Pääsin tutustumaan moniin labralaisiin paremmin ja vaikka nimimuistini ei todellakaan ole hyvä, sain kuitenkin ängettyä taas muutaman nimen lisää pieneen päähäni. Hämmästyksekseni labrasta löytyi yksi käyrätorvisti ja tästähän sitten irtosikin sitten juteltavaa oikein kunnolla (olen siis myös itse soittanut kyseistä soitinta).

Torstaina sain kokea jotain tosi jännää. Menin labran jälkeen suunnistuskerhon huoneelle, sillä muistelin viikottaisen kokouksen olevan kuudelta ja halusin sanoa tsempit kaikille viikonlopun isoja kisoja varten (joihin minä en päässyt, sillä ilmoittautumisaika loppui noin kuukausi ennen kisoja). Kokousta ei kuitenkaan oikeastaan ollut ollenkaan, vaan ohjelmassa oli noin kymmenen minuutin kartanlukuharjoitus viikonlopun kisakartalla. Tämän jälkeen kaikki yhtäkkiä lähtivät johonkin ja minä lähdin hyvin hämmentyneenä mukaan. Kävelyn aikana minulle selitettiin, että vuorossa oli yliopiston cheerleader-ryhmän kannustusesitys viikonlopun kisaa varten. Jo tässä vaiheessa olin hämmentynyt: cheerleading ja suunnistus, häh. No, paikalle saapuessani hämmennykseni kasvoi vielä lisää. Meitä odotti valmiiksi asennossa noin kaksitoista tyttöä, pieni puhallinorkesteri ja noin viisi miestä puvut päällä (yhdellä oli perinteiset japanilaiset vaatteet). Esitys ei oikeastaan ollut esitys vaan enemmän seremonia, eikä sitä valitettavasti saanut kuvata. Ensiksi vuorossa oli puheet sekä kannustajien että kannustettavien edustajilta ("tehkää parhaanne", "teemme parhaamme ja tähtäämme menestykseen"), jonka jälkeen vuorossa oli itse cheerleading. Puhallinorkesteri soitti marssimaista melodiaa, pukumiehet huusivat ja esittivät itsevarmoja liikkeitä, tytöt vetivät perinteistä showta sekä vastasivat miesten huutoon ja yliopiston logolla varustettua valtava lippu heilui kaiken tämän yllä (heiluttamiseen tarvittiin  kaksi miestä). Lopuksi oli vielä lyhyt huuto-painotteinen kannustus ja lopetus/kiitospuheet kummankin osapuolen edustajilta. Kaiken kaikkiaan kokemus oli todella vaikuttava ja esitys hyvä, vaikka pukujätkien machoeleet aluksi lähinnä hymyilittivät. Kerhohuoneelle palatessa olikin sitten mielenkiintoista vertailla suomalaista ja japanilaista kannustuskulttuuria ja muita urheiluun liittyviä asioita.

Arki siis lähtee vähitellen rullaamaan, mutta siihen tottumiseen kuluu todennäköisesti vähän aikaa. Japani (kieli) ei ainakaan vielä ole ruvennut ahdistamaan ja huomaan jo nyt tajuavani tiettyjä keskustelunpätkiä paremmin kuin ensimmäisinä päivinä. Minulla on skype ja facebook, joten jos haluatte tarkempia tietoja, olkaa yhteyksissä (vink vink:D).

Koulu alkaa ja muuta mukavaa

Koulu alkoi viime maanataina. Aamulla meillä oli vaihto-ohjelman infotilaisuus, jossa meille jaettiin infokansiot ja pääsimme taas täyttelemään papereihin nimiämme ja muita perustietoja. Vaihto-ohjelman johtaja myös kertoi yleistä infoa (eli luki suoraan meille jaetusta paperista mitä kaikkea meidän tulee tehdä lähitulevaisuudessa) ja piti puheen. Sitten saimme ruokaa!!! Lounas toimi samalla tervetulojuhlana kaikille uusille vaihtareille.

Japanilaista, nam :D

Iltapäivällä oli virallinen avajaistilaisuus ja kampuskierros. Saimme vielä muutaman infokansion lisää ja tässä vaiheessa rupesti olemaan vaikea hahmottaa, mikä tieto löytyy mistäkin kansiosta. Päivä ylipäänsä tuntui aika huonosti organisoidulta, sillä monelle jäi asioita epäselväksi (myös allekirjoittaneelle) ja jäimme aikataulusta aika reippaasti. Toisaalta päivä myös antoi vastauksen aika moneen kysymykseen.

Aobayama-kampus

Meitä ei ole aivan vähän...

Kun pääsin illalla takaisin asuntolalle, totesin, että haluan pyörän seuraavaksi päiväksi (jotta pääsen kätevästi kouluun). Niimpä väsynyt Katja veti takin päälle ja lähti kävelemään vesisateessa kohti pyöräliikkeitä. Ostin ensimmäisestä auki olevasta liikkeestä hyvän peruspyörän noin 10000 jenillä (77 euroa). Pyörässä ei ole vaihteita, eikä jalkajarrua, mutta se on hyvin tyypillistä täällä. Myöhemmin huomasin, että samanlaisia pyöriä löytyy Sendaista paljon...

Pyöräni etummaisena

Tiistaina oli ensimmäisen kurssin ensimmäinen tunti. Japanilainen opettaja höpötti todella sekavaa juttua  luonnonvalinnasta ja muista evoluutioon liittyvistä jutuista joita käytiin lukion bilsan tunneilla. Meinasin nukahtaa.

Koska muita tunteja ei ollut, päätin hommata itselleni tekemistä ja marssin keräämään tiedonmuruja suunnistuskerhosta. Murut vaihtuivat kokonaiseen leipään, kun minulle näytettiin kerhohuoneen sijainti. Muistan edelleen elävästi paikalla olleiden ilmeet, kun astuin huoneeseen ja pamautin haluavani liittyä kerhoon. Paikalla olleista yksi puhui enemmän englantia ja sain tietoa seuraavien viikkojen ohjelmasta. Ajoin asuntolalle hymy korvissa.

Kävin iltapäivällä vielä pankissa maksamassa ensimmäisen kuukauden vuokran. Onneksi henkilökunta neuvoi, sillä en olisi ikinä osannut tehdä sitä itse. Illalla pidimme paikalle liikenevän soluporukan kanssa pienimuotoiset juhlat uusien tuttavuuksien kunniaksi.

Keskiviikkona oli kulttuurikurssien aloitusluennot. Toinen kurssi tulee käsittelemään lähialueen kulttuuria ja toinen on (heheh) aikidoa. En edes muistanut että kyseinen kurssi oli kurssivalikoimassa, mutta hoksattuani sen, en miettinyt pitkään. Eli lisää mustelmia tulossa?

Illalla minulla oli ensimmäinen tapaaminen vastuuproffani kanssa. Hän vaikutti tyypilliseltä professori-ihmiseltä, (hieman puulla päähän lyödyltä) enkä ole ihan varma muistiko hän, että olin tulossa. No, labralaisiaan hän ei ainakaan ollut muistanut informoida asiasta ja opiskelijat joutuivat raivaamaan tavaroitaan, jotta minullekin saatiin pöytätilaa. Teen labrassa itsenäisesti hommia ja minun pitää valita tutkimusaiheeni itse. Tämä jännittää aika paljon, sillä minulla ei ole hajuakaan mitä voisin täsmälleen tehdä (mä oon vasta pieni kandiopiskelija, ei multa mitään tollasta voi odottaa).

Torstaina oli japanin kielen tasokoe japanin kursseja varten. Tein ensimmäistä kertaa japanin kuuntelua ja pääsin siinä valitsemaan lottoriviä, mutta muuten koe meni tavoitteeni mukaan. En joutunut alkeisryhmään!

Illalla oli vuorossa ensimmäinen yhteislenkki suunnistuskerhon kanssa. Olin hieman järkyttynyt, kun saapuessani paikalle ei paikalla ollut yhtäkään naispuolista itseni lisäksi. No ei se mitään ajattelin ja lähdin juoksemaan reipasvauhtista lenkkiä sen kummemmin ajattelematta. Reilun vartin juoksemisen jälkeen tulimme temppelille johtaville portaille, joita oli kuulemma nelisensataa. Juoksimme ylös (puolessa välissä tuli väsy) ja saman tien alas ja jatkoimme matkaa. Noin puolen tunnin jälkeen tulimme takaisin kampukselle ja suurin osa porukasta jätti juoksemisen siihen (pari reipasta rupesi tekemään lihaskuntoa). Minua kuitenkin pyydettiin kuitenkin mukaan vielä juoksemaan lisää ja suostuin ilomielin, sillä puoli tuntia tuntui aika lyhyeltä ajalta. Tässä vaiheessa mukaan liittyi myös yksi nainen, JEE!!

Juostiin mm. Hirose-joen viertä

Perjantaina en tehnyt mitään muuta järkevää kuin soitin pianoa. Tai flyygeliä oikeastaan. Sellainen löytyi viereisen asuntolan aulasta ja siihen saa pyytäessään avaimen. Joko kyseisen soittimen kosketus oli todella erilainen kuin kotipianon tai sitten sormeni olivat ruosteessa (todennäköisesti molemmat), mutta ensimmäinen puolituntinen oli yhtä tuskaa, kun sormet eivät meinanneet löytää ollenkaan oikeisiin paikkoihin. Reilun puolen tunnin jälkeen sormet vihdoin lämpenivät ja sitten tämä tyttö nauttikin täysin rinnoin.

Lauantaina oli Group Morin järjestämä welcome party, jossa saimme ruokaa, esittäydyimme ja kuulimme muun muassa koton (muistuttaa hieman kannelta) soittoa. Törmäsin vielä yhteen suomalaiseen joten nyt tiedän Tohokun yliopistolta ainakin viisi muuta suomalaista. (Hyvänen aika, mähän voisin melkeen elää pelkällä suomella.) Saimme ilmaisen lounaan ja taas oli tosi hyvää. Tosin tunnin päästä oli taas nälkä.

Japanilainen ja länsimaalainen ruoka
kivasti sekaisin, hyvää oli :)

Perinteisiä japanilaisia soittimia

Tänään eli sunnuntaina pääsin vihdoin suunnistamaan. Heräsin kuudelta ja ajoimme polkupyörällä 13 km harjoituspaikalle, joka sijaitsi pienen vuoren päällä. Muita odotellessa minut esiteltiin taas aika monelle uudelle kasvolle ja täytyy myöntää, että olen jo nyt unohtanut suurimman osan tänään kuulemistani nimistä. Paikalla oli myös suunnistajia toisesta yliopistosta ja sen seurauksena länsimaalaista ja vaaleatukkaista naista (suunnistamassa) ihmeteltiin taas. Minulle myös opetettiin suunnistussanastoa japaniksi (esim. rasti on posuto ja kompassi kompasu). Itse suunnistus meni tänään osaltani ihan plörinäksi, sillä vaikka tiesin, ettei puskiin kannata mennä, menin silti ja lisäksi kartanluku jäi aivan liian vähälle vuoren päällä meneviä polkuja juostessa. Neljän kilsan rataan kului melkein tunti. Hyvä minä.

Odottelua ennen treeniä

Nyt tämä neiti painuu nukkumaan. Oyasuminasai, hyvää yötä!

Havaintoja

Saapumisen jälkeisenä päivänä hullunmylly jatkui, kun kävimme rekisteröitymässä Sendain asukkaiksi, hakemassa terveysvakuutusta ja avaamassa pankkitilin. Päivään kuului myös shoppailua, kun paikalliset opiskelijat esittelivät Sendain keskustaa ja pysähtyivät kaikkiin isoimpiin kauppakeskuksiin. No, sadan jenin kaupasta löytyi kaikkea hyödyllistä huoneeseeni (esim. peili ja kello), mutta siinä vaiheessa kun kiinalaiset jäivät kaunedenhoitoliikkeeseen valitsemaan shampoota puoleksi tunniksi, tylsistys oli päästä vallalle. Ei onneksi pitkäksi aikaa, sillä kävimme myös AER nimisessä pilvenpiirtäjässä (ei edes ihan kamalan korkea) katsomassa maisemia. Ylätasanteen kartan avulla bongasimme muun muassa kasan eri nimisiä vuoria ja yhden hervottoman kokoisen patsaan taivaanrannassa.

Näkymä AER:sta asuntolalle päin. Huomaa kuvan oikeassa yläosassa
 valkoinen patsas vuoria vasten.

Mäkiä & vuoria.
Koulumatkani menee suunnilleen vasemmalta mäeltä oikealle mäelle:)

Lisää taloja. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy luotijunan rautatie.

Pakkohan sitä on vähän vuoria hehkuttaa!!

Kolmena seuraavana päivänä ohjelmassa ei sitten ollutkaan mitään. Siispä kävin kävelyillä ja katselin ympärilleni, kirjoitin blogia, seikkailin netissä, söin ja kävin lisää kävelyillä. Huoneeni on ihan viihtyisä, joten sisällä ollessakaan ei tullut ahdistuttua.

Asun kahdeksan hengen solussa, jossa on yhteiset vessat, suihkut ja keittiö. Se sijaitsee  yhdeksännessä kerroksessa, joten näköala huoneeni parvekkeelta (jep, mulla on parveke) on aivan upea. Parveke on etelään ja siltä näkee Sendain keskustaan ja Aoba-vuorelle, jolla yksi yliopiston kampuksista (ja jossa minulla on esim. labrat) sijaitsee.

Sendain keskusta

Aoba-vuori taustalla ja edessä hautausmaa

Ja samat pimeällä:

Valoja keskustassa

Valoja muualla;)

Vessanpönttö: huomaa
valikko vasemmalla...

Solussa on muutama hauskoja/mielenkiintoinen yksityiskohta, jotka ajattelin mainita. Ensinnäkin vessat. Kopit itsessään ovat aika tavallisia, mutta pöntöissä on tavallisen huuhtelun lisäksi mahdollisuus esimerkiksi lämmittää istuinta ja soittaa vessan huuhtelun ääntä, ettei 'sopimattomia' ääniä kuuluisi. Kummallista on myös, ettei vessassa ole lainkaan käsipyyhkeitä tai edes koukkuja niille, joten aina vessaan mennessä täytyy muistaa ottaa oma pyyhe mukaan.

Jokaisessa solun huoneessa on kaappi, joka on tarkoitettu vaatteille. Mielenkiintoista tässä kaapissa kuitenkin on se, että siinä ei ole hyllyjä lähes ollenkaan, vaan pelkkä tanko ja pari henkaria. Jouduin soveltamaan aika paljon, että sain kaikki vaatteeni siististi kaappeihin. Asuntolan säännöistä yksi mielenkiintoisimmista on se, että sängyn patja, futon, täytyy taittaa aina päivisin kahtia, jotta myös patjan alaosa voisi kuivua eikä homehtuisi.

Sitten vähän ruoanlaittofiilistelyä. Riisinkeitin on ehkä maailman helpoin ruoanlaittoväline! Laitat keittimen mitan mukaan riisiä keittimeen ja täytät vettä merkkiin asti. Painat napista päälle ja 50 minuutin päästä sinulla on valmista japanilaista riisiä, joka oikeastaan helpompi syödä puikoilla kuin haarukalla.

Katu lähellä asuntolaa

Kuten jo mainitsin, minulla on ollut aikaa käydä kävelyillä, katsella ympärilleni ja tutustua alueeseen. Lauantaina otin kartan, vedin lenkkikamat päälle ja lähdin katsomaan millainen paikka Aobayaman kampus (eli Aoba-vuoren kampus) oikein on ja miten sinne pääsee. Kiipeämäänhän siinä joutui. Puolessa välissä mäkeä juoksuaskelten ottaminen rupesi tökkimään ja maisemien katselemisesta sain hyvän syyn hidastaa vauhtia silloin tällöin. Itse tie oli suhteellisen kapea (vaikka kaksi autoa kyllä mahtui rinnan) ja nousi välillä kiemurrellen vuoren rinnettä. Kunnollista kävelytietä ei tietenkään ollut (mutta ei ole kyllä missään muuallakaan). Autoja tiellä kulki koko ajan ja jotkut ajoivat mielestäni pelottavan lujaa alamäkeen. Tien alapuolella oli taloja, yläpuolella puskaa.

Kartta kävelyreissuilla on ollut ihan kiva mukana, sillä taloja on kamalasti ja niiden välissä kulkee eri kokoisten teiden ja kujien verkosto, jossa isokin tie saattaa aivan yhäkkiä vain loppua (joko jyrkänteeseen tai kasaan taloja). Yritin ensimmäisellä kävelyreissullani seurata junarataa, joka kulkee lähimmillään noin kilometrin päässä asuntolasta. Eihän se tietenkään onnistunut, päädyin umpikujaan ja jouduin palaamaan takaisin pitkän matkaa voidakseni kiertää yhden talokeskittymän. No sen jälkeen olen pitänyt karttaa vähintään repussa, usein ihan kädessä.

Näin vajaan viikon kokemuksen perusteella Sendai vaikuttaa oikein hauskalta paikalta asua. Pyörällä pääsee kätevästi melkein minne vain (vaikka ylämäkeen voi joskus joutua taluttamaan). Aluetta elävöittää mm. temppelit joita putkahtelee vastaan milloin mistäkin. Joskus isoja, joskus pieniä, joskus uusia, joskus tosi vanhoja. Lämmin täällä on, enkä takkia ole tarvinnut vielä kertaakaan. Ilmankosteus tekee välillä olon inhottavaksi, mutta siihenkin olen jo ruvennut tottumaan (ehkä).

Isompi ja uudempi temppeli keskellä korttelia

Nyt on sitten aika monta kuvaa taloista ja vuorista.