Merii kurisumasu!

Jouluterveiset täältä Sendaista! Kuten monet ovat ehkä kuulleetkin, ei joulu täällä Japanissa ole mitenkään iso juttu. Keskusta on kyllä täynnä jouluvaloja ja kaupat soittavat amerikkalaisia joululaujuja sekä myyvät joulukrääsää, mutta mitään syvällistä ei voi havaita. Joulu on täysin kaupallinen.

Myös oma joulun viettoni on tänä vuonna hieman erilainen. Viimeiset neljä päivää olin suunnistuskerhon talvileirillä Nikkossa ja eilen jouluaattona olin sitten takaisin kotona vähän ennen kymmentä illalla. Vielä pari tuntia skypetystä perheen kanssa ja nukkumaan, voisi joulun kai huonomminkin viettää. Joulupäivät olen kivasti jumissa labrassa, sillä koska joulua ei juuri vietetä, ovat 25. ja 26. ihan normaaleja työpäiviä. Tavallisia luentoja ei sentään ole.

Illalla olisi tarkoitus keittää riisipuuroa, syödä pipareita, juoda glögiä ja kuunnella Rajattoman joululauluja. Glögi ja piparit ovat Suomesta, mutta riisipuuron keitän ihan tavallisesta täällä myytävästä riisistä. Puuro onnistuu, kokeiltu on! Joulumieltäni on myös kohottanut se, että löysin Sendain keskustasta kaupan, jossa myydään kahvia ja kaikkea syötävää ympäri maailman. Arvatkaapa kuka bongasi pipareita ja Marianne-karkkeja! Ostin. Piparivarastot kunnossa. Joulu on pelastettu. Maassa rauha. Rauhallista joulua kaikille!

Seikkailuntapainen

Vihdoin viimein, kahden kuukauden odotuksen jälkeen, olen vihdoin viimein päässyt aloittamaan sen, mistä olen haaveillut jo jonkin aikaa. Vaeltamisen nimittäin. Lähialueen vuorilla. (Niitä löytyy.) Päämääränämme oli Omoshiroyaman (Omoshiro-vuoren) etelähuippu, joka sijaitseen 1225 metrin korkeudessa merenpinnasta ja jonka lähelle pääsee asuntolalta kätevästi 'lähijunalla'.

Hyppäsimme aamulla junaan ja ajoimme noin 45 minuutin matkan sisämaahan päin. Oli hauska huomata miten maisema muuttui pikkuhiljaa. Ensin mäkinen tiiviisti asutettu japanilaislähiö muuttui harvemmin asutetuksi ja peltotilkut talojen ja mäkien välissä lisääntyivät, sitten mäet kasvoivat korkeutta ja asutus keskittyi laaksoihin. Lopuksi mäet kasvoivat vuoriksi ja matka muuttui aika silta-, sola- ja tunnelipainotteiseksi.

Pienehkö rotko aseman lähellä

Kiipeämään pääsi käytännössä heti aseman jälkeen, sillä asema sijaitsi laaksossa. Paikalliseen laskettelukeskukseen sai kävellä 10 minuuttia rinnettä ylös, josta itse vaellusreitti lähti, ensin avonaista rinnettä seuraten ja sen jälkeen metsässä pienenä polkuna. Maisemat muuttuivat nopeasti todella kauniiksi vaikka emme olleet nousseet vielä paljon yhtään. Arviolta 200 metrin nousun jälkeen näimme ensimmäistä kertaa lunta. Oli muuten eka kerta täällä Japanissa.

Lumen määrä rupesi kasvamaan pikkuhiljaa. Emme kiinnittäneet siihen hirveästi huomiota, sillä polulla sitä oli paljon vähemmän. Suunnillen puolen välin kohdalla rupesi kuitenkin menemään hankalaksi. Harjanteen päällä kulkenut polku siirtyi rinteeseen ja kulki suoraan isoon kivikkoon, jossa ei varsinaista polkua kulkenut vaan reitti kivien yli oli merkitty pinkeillä nauhoilla puihin. Niinpä viisi hieman hullua vaihtaria jatkoi kulkemista (köh, rämpimistä) huomattavasti hitaammin lumisessa kivikossa. Pitkään näytti siltä, että kivikkoinen alue ei jatkuisi kovin kauan ja pahimmasta alueesta kyllä päästiinkin, kun polku siirtyi loivaan notkoon. Rinne kuitenkin jyrkkeni huomattavasti, maa oli edelleen kivikkoinen ja lunta rupesi olemaan parikymmentä senttiä, minkä seurauksena kulkeminen itse asiassa hidastui entisestään. Tässä vaiheessa pysähdyimme ja pohdimme vakavissamme takaisin palaamista, mutta päätöstä ei saatu aikaiseksi. Lopulta heitimme kolikkoa ja päädyimme jatkamaan matkaa.

Maisema puolivälin jälkeen. Lunta!

Ja oli kyllä jatkamisen arvoista. Huipulle päästiin, vaikka lunta olikin lopussa varmaan puoli metriä. Huipulla mussutimme eväitä, otimme valokuvia ja nautimme maisemista. Meillä kävi todella hyvä tuuri sään suhteen, sillä aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja näkyvyys oli todella hyvä. Sendainkin näkyi Omoshiroyamalta hauskasti horisontissa.

Ihan kivat oli maisemat <3

Nousua huipulle kertyi yhteensä 775 m, sillä juna-asema sijaitsi 450 m korkeudessa. Laskeutuminen takaisin asemalle liukkaassa rinteessä oli seikkailu itsessään ja aivan yhtä hidasta kuin nouseminenkin. Alarinteeseen päästyämme jokaisella oli jalat (minulla erityisesti nilkat) jäässä. Toisaalta oli kyllä sen arvoista. Ja ensi kerralla osaan laittaa paksummat sukat jalkaan.

Huippu valloitettu!