Turistina taas

Taas tulee päivitystä myöhässä. Ehehe...Olen koko vuoden valittanut, että labrassa ei ole tekemistä, mutta nyt onkin sitten niin kauhea kiire kuin vaan olla voi. Tyypillistä. Syy ei kuitenkaan ole (ainakaan kokonaan) minun. Koska koulu loppuu minulla virallisesti 7.8., olin ajatellut että loppuraportin ja loppuesitelmän deadlinet olisi joskus heinäkuun lopulla. No, viime viikolla tuli tieto, että raportin pitääkin olla valmiina jo 8.7. ja menee mielenkiintoiseksi jos aion saada kaikki kokeet (ja itse kirjoittamisen) tehtyä ennen sitä. En saa. Eli sitten sumplitaan. Tähän päälle voi sitten vielä laittaa tavallisten kurssien lopputyöt, raportit ja esitelmät, joten ensimmäistä kertaa täällä oloni aikana on sellainen olo, että tämähän voi mennä jopa stressiksi. Nyt kuitenkin taas iloisempiin aiheisiin.

Äiti kävi täällä!!! Ihan mahtavaa. Koska Sendaissa ei reilua viikkoa keksi järkevää turistitekemistä, lähdimme yhdessä Kiotoon ja Naraan. Vaikka itse kyseisessä kaupungissa kävinkin jo aiemmin keväällä, oli se nyt ihan eri tuntuinen. Viimeksi puissa oli kukkia, nyt niissä oli lehtiä. Viimeksi oli loma-aika, nyt näkyi kauheasti koululaisia. Viimeksi oli hyvä ilma, nyt joko satoi tai oli liian kuuma. Viimeksi olin yksin, nyt oli seuraa. Viimeksi en tiennyt paikasta mitään, nyt osasin jo kulkea paikasta paikkaan aika sujuvasti.

Kioto yöllä

Tapasimme äidin kanssa Tokiossa. Ennen Kioton junaan hyppäämistä teimme pienen visiitin Tokion Keisarillisen puutarhan itäosaan, joka on auki yleisölle. Teimme kierroksen täsmälleen oikeassa järjestyksessä. Aluksi ei nimittäin näkynyt juuri mitään mielenkiintoista. Mutta sitten osuimme ihan älyttömän mahtavaan paikkaan. Lammikkomaisiin kukkapenkkeihin oli istutettu aika monta Iiristä. Sinisen sävyjä näkyi kaikenlaisia ja voin ihan rehellisesti sanoa, että kukat eivät ole koskaan aikaisemmin tehneet yhtä suurta vaikutusta. Kukkakuvaajalle paikka oli aivan mahtava.

Kukkapuskia

Narassa kävelimme lähes täsmälleen samaa reittiä kuin minä aiemmin keväällä. Paikat olivat samat ja peuroja oli taas kaikkialla, mutta muuten päivä oli kuitenkin vähän erilainen. Saimme mm. Kofukuji-temppelillä 1,5 tunnin ilamisen yksityisen turistikierroksen paikalliselta opasharjoittelijalta, jonka englanti oli vielä hieman hakusessa. Saimme kuitenkin tietää paljon sellaisia asioita, joihin ei normaalisti kiinnittäisi huomiota. Paluumatkalla kohti juna-asemaa näimme eräässä  kaupassa perinteistä mochien (perinteinen japanilainen ruoka, usein makea) valmistusta. Tapahtuma muistutti enemmän showta kuin ruoanlaittoa ja oli näin ollen hauskaa katsottavaa. Taikinamössön kastelijan sormien puolesta sai koko ajan pelätä, sillä mochinuija ei ole aivan kevyt...

Mochin valmistusta

Naran peurat röyhkeinä

Kiotossa keskitimme vierailtavat paikat sellaisiin paikkoihin, joissa minä en vielä ollut käynyt – niitäkin kun kuitenkin jonkun verran oli. Muutaman parhaan paikan halusin kuitenkin äidille näyttää, enkä katunut kyllä ollenkaan. Kiyomizudera- ja Fushigi-Inari- temppelit olivat edelleen ihan mahtavat ja tällä kertaa oli aikaa kiinnittää huomiota alueiden yksityiskohtiin. Fushigi-Inarilla muun muassa laskin kaikki portit, joiden alta menimme. Saldoksi jäi muistaakseni ärsyttävä 1499.

Täällä taas!

Kävimme Kiotossa myös mm. Kyoto-Towerissa, Kioto Imperial Palacella, Ryoanji-, Yasaka- ja Sanjyusangendo-temppeleillä, Nijo-linnalla ja Arashiyaman virkistysalueella. Kaikki olivat aivan mahtavia. Kyoto-Towerin yönäköala oli mahtava, Ryoanjin kivipuutarha ja lammikkoalue rauhoittavia ja Sanjyusangendo-temppelin tuhat patsasta oli pistetty ihan kivasti riveihin. Eniten kuitenkin nautin viimeisen päivän reissusta Nijo-linnalle ja Arashiyamaan.

Ryoanji-temppelin puutarhalammikko

Nijo-linna on UNESCOn maailmanperintökohde, mikkä yllätti minut, sillä pyrin jo edellisellä Kioton reissullani käymään kaikissa UNESCOn kohteissa. Ei se mitään. Linna oli mahtava ja sisällä sai kävellä pitkiä käytäviä pitkin ja kurkistella huoneisiin. Päivä oli myös niin kuuma, että sisätilojen viileys oli myös iso plussa. Linnalta jatkoimme Arashiyaman alueelle, jossa sitten kiertelimme paikkoja tutkien. Yksi Arashiyaman mahtavimmista paikoista oli bambujen reunustama tie/polku, joka oli osa puistoaluetta. En ole aiemmin nähnyt yhtä kaunista bambumetsää ja latvojen läpi siivilöityvä vaaleanvihreä valo loi mukavan tunnelman. Muita turisteja olisi kyllä voinut olla vähemmän. Onnistuin tuon päivän aikana polttamaan kaulani ja niskani ihan kiivettävästi, sillä säätiedotuksen perusteella olin varautunut hieman pilvisempään keliin. No sateenvarjo pääsi sitten auringonvarjoksi.

Nijo-linna

Togetsukyo-silta Arashiyamassa

Bamboo Path

Ihan arkea vaan

Tajusinpas juuri, että en ole juuri kirjoittanut omasti arjestani täällä. Tähän täytyy tehdä korjaus, sillä suurin osa ajastani täällä kuluu kuitenkin sen arjen merkeissä. Retket ja festivaalit ovat vaan mukavaa plussaa.

Lähdetään ihan perusteista. Ensimmäinen tunti yliopistolla alkaa 8:50 ja kestää puolitoista tuntia. Sen jälkeen on 10 minuutin tauko ennen seuraavaa tuntia joka siis alkaa 10:30. Näinä tunteina minulla on yleensä ns tavallisia tunteja eli japania ja muita valitsemiani aineita Kawauchi-kampuksella, joka on Tohokun yliopiston suurin kampus. Ruokatunti on klo 12-13. Pahimmat ruuhkat sijoittuvat 12:00-12:20 väliselle ajalle, joten kävelen yleensä tällä välin Aobayama-kampukselle, jossa syön ja vältän ovelasti vähän jonottamista. Lisäksi Aobayama-kampuksen pääruokalassa vaan sattuu olemaan parasta ruokaa. Tunnit jatkuvat klo 13:00, 14:40 ja 16:20, mutta yleensä vietän tämän ajan labrassa, jossa yritän saada kadmium- ja lyijyioneita vesiliuoksesta EDTA- ja LDH-molekyylien avulla. Labrasta lähden yleensä 16:30-19:00 välisenä aikana. Itselläni kävi labran suhteen hyvä tuuri, sillä täällä on ihan ok lähteä suunnilleen silloin kun lukkari niin sanoo. (Tai no, lukkari sanoo neljältä mutta ei silloin vielä viitsi...) Olen kuullut monilta muilta vaihtareilta, että heidän on pakko olla labrassa seitsemään/kahdeksaan joka päivä, koska se vaan kuuluu japanilaiseen työkulttuuriin.

Kawauchille on matkaa noin 2,5 km ja se vilahtaa pyörällä tosi nopeasti. Kawauchilta Aobayamalle on 1,5 km ylämäkeen hauskalla metsätiellä ja sitä en yleensä pyöräile, sillä vaihteettomalla pyörällä  pyöräily ylös on vähän turhan hikistä puuhaa. Muuten käytän pyörää paikasta toiseen liikkumiseen käytännössä aina. Pyöräily täällä on ihan mahtavaa, mutta itseäni ärsyttää suunnattomasti lukemattomat liikennevalot ja kävelyteiden reunat, joita on täällä aivan liikaa isojen teiden varsilla. Keskustaan mennessä pyrinkin välttämään tiettyjä teitä, koska niillä vaan ei pääse eteenpäin.

Ruoka on täällä pääosin tosi hyvää ja hyvälaatuista. Riisi tosin rupeaa tulemaan pikkuhiljaa korvista ulos. Olen varmaan kirjoittanutkin, että pääosin ruoka on täällä jonkun verran halvempaa kuin Suomessa, mutta että hedelmät ja riisi tekevät poikkeuksen ollen paljon kalliimpia. Tähän on pikkuhiljaa selvinnyt syy. Ilmeisesti kaikki riisi ja osa hedelmistä ja vihanneksista on täällä kotimaisia, mikä ymmärrettävästi nostaa hintaa. Riisiä ei tuoda ollenkaan ulkomailta, sillä valtio ilmeisesti haluaa taata sen laadun ja myös pitää japanilaiset pienviljelijät hengissä. Jos riisimarkkinat avattaisiin, riisin hinta romahtaisi ja viljelijöiltä menisi elanto. Riisin lisäksi täällä syödään nuudeleita, mutta jostain syystä monissa nuudeliannoksissa on hyvin vähän mitään niiden nuudeleiden lisäksi, joten annokset eivät aina houkuttele.

Sendai tunnetaan Japanissa myös nimellä Mori no Miyako, joka tarkoittaa puiden kaupunkia. Japanilaisittain Sendai varmasti onkin vihreä kaupunki, mutta häviää kyllä Suomen kaupungeille. Keskustan alueella on kaksi katua, joita reunustaa puut. Se on täällä iso juttu. Lähiöalueita kuitenkin rikkoo pienet puistikot ja purojen varret, joissa niitä puita sitten näkyy. Monet japanilaiset myös pyrikivät pitämään ainakin yhden puun pihallaan jos suinkin tilaa löytyy. Alueella, jolla asun itse on huomattava määrä temppeleitä, joiden alueella puut ovat saaneet jatkaa kasvuaan. Alue myös mäkistyy periaatteessa suoraan asuntolan takapihalta ja koko mäkeä ei sentään ole rakennettu umpeen. Käytännössä täällä näyttäisi pätevän kaava, jonka mukaan kaikelle tasaiselle alueelle rakennetaan ja mäet ja vuoret jätetään metsille, koska raketaminen olisi liian vaikeaa.

Harrastan aina kun ehdin. Ainoa säännöllinen harrastukseksi laskettava meno on torstai-iltojen suunnistuskerhon kokous, jossa tehdään milloin mitäkin. Viikonloppuisin on joskus treenejä ja niihin yleensä ryntään innolla, sillä suunnistusmahdollisuuksia ei tule täällä turhan usein. Nämä kun tuntuvat vain juoksevan arkipäivinä. Iltaisin käyn lenkillä ja pimputan viereisen asuntolan aulan flyygeliä kun ehdin. Olen myös neulonut vähän, mutta 25ºC lämpötiloissa se ei ehkä ole ensimmäinen mieleen juolahtava asia.

Kuvia tulee joskus jos jaksan. Nyt en jaksa. :D