Varpustanssin aika

Jos viime lauantaille oli mielekiintoista ohjelmaa, oli sitä myös sunnuntaille. Viikonloppuna Sendaissa nimittäin järjestettiin jokavuotinen Aoba-matsuri festivaali, joka on alueen suurimpia festivaaleja. Sunnuntaina suuntasin siis kulkuni Sendain keskustaan nauttimaan festivaalitunnelmasta.

Värikästä pukeutumista

Date Masamune ver. 1

Festivaalin keskuspaikkana oli Kotodai-koen niminen puisto, joka oli täynnä kaikenlaisia ruokakojuja ja peli- & ohjelmatelttoja. (Yakisobaa, okonomiyakitikkuja, takoyakia, friteerattua kaikkea, makkaroita, japanilaisittain säilöttyjä kurkkuja, hattaraa, maustettua jäähilettä, täytettyjä lettuja, leikkipyssyammuntaa, kultakalan nappaamista, kummitustalo (oli mahtava), teehuone, renkaanheittoa, puuhuilun soittamista, kasvomaalausta...) Ihmisiä oli alueella kamalasti jo ennen ohjelman virallista alkua ja liikkuminen alueella oli välillä aika vaikeaa. Puistoon oli myös rakennettu lava, jollainen näköjään kuuluu olennaisesti jokaiseen japanilaiseen festivaaliin. Tälläkin kertaa lavalla järjestettiin ohjelmaa, josta suurin osa tällä festivaalilla oli tanssia. Puiston lisäksi yksi Sendain vilkkaimmista kaduista oli suljettu kokonaan liikenteeltä ja sillä järjestettiin tilaavaativampaa ohjelmaa, kuten näytösammuntaa ja tikapuuakrobatiaa sekä tietysti useampi paraati.

Pum

Jee, mä lennän – eiku!

Aoba-matsuri on tunnettu kansantanssista, jota sanotaan suzume-odoriksi eli varpustanssiksi. Tanssin juuret ovat noin 400 vuoden takaa Sendain perustamisen ajalta. Ilmeisesti Aoba-linnaa rakentavat muurarit improvisoivat alueen hallitsijalle (ja linnan rakennuttajalle) Date Masamunelle tanssin, joka muistutti hyppelyineen varpusen liikkeitä. Myöhemmin tästä improvisaatiosta johdettiin sitten suzume-odori. Festivaalilla näkemieni tanssien perusteella tanssi on selvästi ryhmätanssi, joka toimii sitä paremmin mitä isompi joukko tanssia tanssia tansii. Kaikilla tanssijoilla oli kaksi kaksiväristä viuhkaa (esim. toinen puoli oranssi, toinen puoli vihreä), joita kääntelemällä saadaan aikaan mahtava efekti. Tyypillisesti ryhmässä oli ehkä 30 henkilöä tanssimassa ja sitten vielä kymmenenisen jäsentä soittamassa. Suurimmassa ryhmässä oli kuulemma reilu sata tansijaa. Minulla ei ole hajuakaan montako ryhmää festivaalille osallistui, mutta niitä oli paljon, todennäköisesti yli sata.

Oranssia...

...ja sinistä.

Pääparaati oli mahtava enkä koskaan ollut nähnyt vastaavaa. Se koostui lukuisista tanssi- ja rumpuryhmistä, koristeellisista vaunuista, Sendain historian tärkeiden hahmojen kulkueesta ja parista muusta hauskasta ekstrasta. Oli hauskaa huomata, että kulkue ei vaikuttanut aivan yhtä organisoidulta kuin kaikki muut asiat Japanissa – välillä oli pitkiä taukoja, että osallistujat vain seisoivat ja odottivat pääsyä eteenpäin. Raikastavaa. Jos ymmärsin oikein, erilaiset yritykset pyrkivät olemaan paraatissa näkyvillä sponsoroimalla yhden vaunun ja pistämällä työntekijöitään tanssimaan suzume-odoria vaunun perään. Kaikilla tanssijoilla oli kuitenkin ihan mahtava asenne tekemiseen ja kaikki tuntuivat tekevän niin täysillä kuin ikinä pystyivät. Olisi ollut mahtavaa olla mukana tanssimassa.

Samurait rivissä

Ei jäänyt epäselväksi, että JR rahoitti tämän kärryn.

Sendain suurin pankki luotti (lähes) alastomiin miehiin xD

Date Masamune ver. 2

Hirviö jostain kansantarusta?

Meren äärellä

Lauantaina oli taas pitkästä aikaa luokkaretken aika. Suuntasimme kulttuurikurssin kanssa kohti Ishinomakia, joka sijaitsee noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Sendaista koilliseen. Eli alueella, jonne tsunami iski aika nopeasti maanjäristyksen jälkeen. Hassua kyllä, opettajamme kertoman mukaan kyseinen kurssi on käynyt Ishinomakissa vuosien ajan eli myös jo ennen tsunamia. Nyt reissut siihen suuntaan jatkuvat taas, mutta asioita käsitellään hieman erilaisesta näkökulmasta kuin aiemmin.

Tsunamin muistomerkki. Vasemmassa reunassa oleva
tolppa kertoo tsunamin korkeuden tuolla alueella.

Aloitimme päivän bussimatkalla, jonka aikana opettajamme Koji Shidara luki meille erilaisten ihmisten selviytymistarinoita. Ei ehkä kaikkein pirtein alku, mutta pisti ajattelemaan minkälaisia ihmisiä tulemme tapaamaan päivän aikana. Pysähdyimme matkalla nopeasti Ishinomakin tsunamin uhrien muistomerkillä, ennen kuin pääsimme päivän ensimmäiseen kohteeseen, Ishinomaki Higashi-Hoikuen päiväkotiin. Jos bussimatka olikin mennyt hiljaisissa merkeissä, vierailu ei sitä ollut. Koska oli lauantai, ei päiväkodissa ollut kovi montaa lasta, mutta meno oli kyllä ihan tarpeeksi villiä jo tuolla määrällä. Lauloimme yhdessä päiväkodin laulun, jonka Shidara-sensei oli meille aiemmin soittanut ja sen jälkeen saimme vähän aikaa leikkiä lasten kanssa.

Päiväkodin laulun ensimmäinen säkeistö.
あめのひ　かぜのひ　ぼくらはげんき
みんなで　なかよく　あそびましょう
いしのまきひがしほいくえん
いしのまきひがしほいくえん
あめのひ　かぜのひ　ぼくらはげんき
みんなで　なかよく　あそびましょう

Alkujännitystä

Päiväkodilta jatkoimme Dogen-in temppelille, jossa meille pidettiin tervetuloseremonia. Päämunkki oli niin tyypillisen munkin näköinen kuin mahdollista ja rukoili meille kaikille terveyttä ja menestystä tavoitteiden saavuttamiseen. Oli aika huvittavaa kuunnella, kun munkki lista kädessä luki jokaisen kurssilaisen nimen ja yritti saada tolkkua katakanalla kirjoitetuista ääntämisohjeista. Muuten seremonia oli lähinnä resitointia ja pientä rummutusta. Dogen-in toimi yhtenä evakuointipaikoista tsunamin jälkeen ja sekä päämunkilla että hänen vaimollaan oli paljon kerrottavaa tuosta ajasta. Seremonian jälkeen vietimmekin hyvän tovin kuuntelemassa, millaista elämä noina kuukausina oli. Päämunkin vaimo, Miki Onosaki, julkaisi noin puoli vuotta katastrofin jälkeen kirjan あったかい手, Warm hands, joka kertoo evakuointiajan tapahtumista runomuodossa. Olimme lukeneet kirjan etukäteen ja tarinoihin sai ihan uudenlaista syvyyttä, kun kuuli myös tapahtumien taustoista.

Resitointia

Budha, joka tekee muutakin
kuin löhöää...wau!

Sitten valoisempiin asioihin. Yksi Ishinomakin tärkeitä elinkeinoja on osterien kasvatus. Niinpä seuraavaksi olikin vuorossa luento siitä, miten osterit tulivat Japaniin ja nimenomaan Ishinomakiin. Koska mitään taukoja ei ollut ollut ennen tätä, rupesi porukka olemaan aika levotonta loppua kohti ja minulla kävi luennoitsija Tsuji Toshiicia melkein sääliksi. Itsellänikin oli hieman vaikeuksia keskittyä, mutta sain onneksi kalasteltua muutaman ihan mielenkiinoisen tiedon jyväsen tuoltakin luennolta. Luennon jälkeen saimme lounasta ja – yllätys, yllätys – ostereita! Lisäksi saimme kaikki myös udon-nuudeleita, jotka olivat ehkä parhaat syömäni nuudelit täällä. Nannaa.

Herrat osteri ja munkki

Osterien kuoria

Lounaan jälkeen kävelimme Sant Juan Bautista-museolle, joka sijaitsi aivan Dogen-in temppelin läheisyydessä, meren rannassa. Sant Juan Bautista oli ensimmäinen japanilainen laiva, joka seilasi Tyynen valtameren yli. Laiva lähti juuri Ishinomakista vuonna 1613 ja retken tavoitteena oli esittää esitellä Japania länsimaille. Museo koostui kolmesta osasta. Selvästi mielenkiintoisin oli Sant Juan Bautistasta tehty kopio, johon sai mennä myös sisälle tutkimaan paikkoja. Laiva ei näyttänyt kovin suurelta, mutta sisätilojen kolmessa kokonaisessa ja yhdessä puolikkaassa kerroksessa olikin sitten odotettua enemmän tilaa. Erityisesti ruuma oli mahtava. Toinen osa näyttelyä oli tavallisen museomainen näyttely, jossa kerrottiin perustietoa laivasta ja laivamatkan avainhenkilöistä. Näyttelyä oli kuitenkin rikastettu todella aidon oloisilla roboteilla, jotka liikkuivat vähän ja toistivat nauhalta tärkeitä keskusteluja. Kolmas, mutta ei suinkaan vähäisin osa museota oli museon teatterissa pyörinyt simulaatio laivamatkasta. Luulin aluksi katsovamme vain pienen näytellyn pätkän matkasta, mutta todellisuus oli vähän hienompaa. Penkit liikkuivat filmin aikana (kuten huvipuitojen teattereissa) ja teatterin seinille oli ripustettua köysiä yms. rekvisiitaksi.

Sant Juan Bautista

Hui, siellä on joku!

Rentoa ruokailua

Opin tämän retken aikana enemmän kuin muilla tähän astisilla luokkaretkillä yhteensä. Näin jälkikäteen ajateltuna päivä tuntuu aika rankalta ja sulateltavaa on paljon. Toisaalta näimme tosi hienoja juttuja ja tapasimme ihania ja ystävällisiä japanilaisia. Päivä olikin hirveän antoisa ja täysin normaalisti leikkivät lapset muistuttavat siitä, että elämä jatkuu Ishinomakissakin.

Näkymä temppeliltä Ishinomakin lahdelle

We're smiling
Miki Onosaki, June 11, 2011, Translated by Koji Shidara

We aren't always crying;
We're smiling more often now.

Flowers bloom and we smile.
Unexpected encounters make us smile.
A chance to have ice cream makes us smile.
Normal body temperature makes us smile.

We're now smiling–
Much more often than not.

Yamadera

Golden Week tuli ja meni. Nyt on shoppailtu uusia vaatteita, nautittu auringosta, kiivetty portaita temppelille ja sairastettu yksi kuumetauti lisää. Vaikka en tavallisesti mikään hirveä shoppailun ystävä ole, oli minun pakko saada lisää kesävaatteita, sillä tänne tulee vielä kuuma (nyt on jo yli 20ºC joka päivä). Japanilaisten tyttöjen arkipukeutuminen on useimmiten paljon söpöstelevämpää kuin Suomessa ja liikkeet ovat täynnä toinen toistaan kermaisempia pitsikasoja, joita en ihan heti päälleni panisi. Onneksi tavallisempiakin vaatteita on. Erityisesti kivoja hameita löytyy täältä paljon helpommin kuin Suomesta, mutta toisaalta kokoja ei sitten aina löydykään. Japanilaisten koot ovat Suomen vastaavia pienempiä ja kun monissa liikkeissä ei ole tarjolla kuin S:ää ja M:ää, saa monelle kivalle vaatteelle heittää hyvästit. Muutaman kivan kaupan (joista löytyy sitä L:ääkin) olen nyt kuitenkin löytänyt ja jos vielä iskee vaatepaniikki, niihin voi aina rynnätä. Operaatio 'japanilaistetaan Katjan vaatekaappi' alkakoon!

Viime viikon tiistai oli Golden Weekin viimeinen lomapäivä ja sen kunniaksi teimme päiväretken Yamadera nimiselle temppelille, joka sijaitsee vajaan tunnin junamatkan päässä sisämaahan päin. Temppeli on ihan kamalan vanha (perustettu 860 jKr.) ja ilmeisesti yksi Tohokun alueen tunnetuimpia nähtävyyksiä. Oli siis jo aikakin nähdä se!

Yksi temppelirakennuksista

Koristeita?

Odotin mielenkiinnolla kävelyä temppelille, sillä vaikka pääpyhättö sijaitseekin vain muutaman portaan päässä, ylös temppelialueelle asti päästäkseen on kiivettävä reilu tuhat porrasta. Ylös kiivetessä ei kuitenkaan tullut edes kuuma. Pysähdyimme jatkuvasti napsimaan kuvia alueesta, kävelimme hitaiden japanilaisten tahtia ja nautimme luonnosta. Matka ylös oli aivan mahtava, sillä paikan vanhuuden pystyi jotenkin aistimaan. Puita kasvoi kaikkialla ja muutenkin oli todella vihreää. Polun varressa kohosi myös upeita jyrkänteitä, jotka jylhyydellään vetivät hiljaiseksi. Hauskaa oli huomata, että osa jyrkänteistä näytti erehdyttävästi valetuilta betonimöhkäleiltä luonnonmuodostelmien sijaan. Oli myös mielenkiintoista, että ihmisvirrasta huolimatta paikka säilyi todella rauhallisen ja hiljaisen tuntuisena.

Vihreää!

Luonnon värijuhlaa

Jyrkänne, vuori, taivas

Tarpeeksi ylös päästyämme rinne kaartui notkoksi ja puut harvenivat. Tähän jyrkänteiden reunustamaan rinteeseen oli rakennettu temppelirakennuksia ja muita pikkuisia taloja. Kävelimme alueella ja nautimme maisemasta, yksityiskohdista ja auringosta. Alue muistutti jollain kummallisella tavalla Rivendellin laaksoa LOTR:sta ja paljon aikaa kului pohtiessa, mikä alueessa sen tekee. Yksinkertaista vastausta en koskaan kuitenkaan keksinyt.

Vesiputoukset vaan puuttuu...

Vielä pari porrasta

Perillä! Huipulle ei tosin päästy

Yamaderalta päätimme jatkaa kävellen vähän aikaa ennen kotiin palaamista. Tiesimme, että rataa ja jokea seuraten pääsee Yamaderaa edeltävälle Omoshiroyama-Kogenin asemalle, mutta meillä ei ollut hajuakaan, mistä tie/polku lähtee. Lähdimme kuitenkin käppäilemään tietä, jossa luki Omoshiroyama 6.5 km ja perille päästiin. Kyseinen tie oli aivan mahtava. Välillä se kulki todella jyrkässä rinteessä ja välillä tasaisella mäntykankaalla, joka oli kuin suoraan Suomesta. Tie myös teki todella ison lenkin kiertääkseen yhden suuren notkon johon teki vähän mieli lähteä seikkailemaan. Jätin toiseen kertaan. Kävelimme melko hitaasti, mutta on mielestäni silti aika hyvin, että noin 7 km:n matkaan kului meillä lähes kaksi tuntia. Juna-asemalla jouduimme vielä odottamaan junaa yli tunnin, sillä kyseisellä pikkuasemalla ei junia juuri pysähtynyt. Selviydyimme kuitenkin korven keskeltä takaisin kaupunkiin. Mahtavaa oli!

Löydettiin lunta!

Vesiputous notkossa

Tohokun tsunamista

Reilu kolme vuotta sitten 11.3.2011 klo 14.46 Itä-Japanissa rytisi. Tyynenmeren litosfäärilaatta päätti liukua noin 50 metriä Pohjois-Amerikan laatan alle aiheuttaen voimakkuudeltaan 9.0 magnitudin maanjäristyksen. Kyseessä oli viidenneksi suurin maanjäristys, joka mittaushistorian aikana on maailmassa mitattu. Hassua kyllä, maanjäristyksestä aiheutuneet henkilövahingot olivat lähes olemattomat, mutta kuten monet varmaan tietävät, maanjäristyksen seuraukset olivat vakavat. Maanjäristys aiheutti parhaimmillaan jopa 40 metrisen tsunamin, joka tappoi vajaat 20 000 ihmistä Tohokun alueella. Tsunami myös vahingoitti Fukushima Daiichi ydinvoimalaa, jossa edelleen kamppaillaan, jotta radioaktiivinen vesi ei pääsisi leviämään ympäristöön.

Ja sellaiseen paikkaan minä päätin sitten lähteä vaihtoon. Monia varmaan mietityttää erityisesti Fukushiman ydinvoimalan aiheuttamat riskit. Säteilyarvot ovat kuitenkin pysyneet turvallisina koko täällä oloni ajan, joten siitä tuskin kannattaa huolehtia liikaa. Itse asiassa maanjäristyksen ja tsunamin tuhot eivät näy täällä millään tavalla arkipäivässä, joten täytyy nostaa hattua siitä, kuinka nopeasti paikat on jälleenrakennettu. (Toki suurin osa taloista ei koskaan romahtanutkaan.) Paikallisetkaan juuri puhu katastrofista, joten tuntuu kuin mitään luonnonkatastrofia ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Olen jopa toivonut alueelle hieman isompaa järistystä, jotta saisin kuvan, millaiselta sellainen tuntuu. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ymmärtää millaisen jäljen katastrofi on japanilaisiin jättänyt.

Tein vähän aikaa sitten ensimmäisen retkeni merenrantaan, sillä halusin nähdä meren ja sen miltä Sendain rannikko näyttää. Rannikolla ei ollut mitään. Taloja ei juuri näkynyt viimeisen kahden kilometrin aikana ja alue muistutti lähinnä yhtä suurta niittyä. Siellä täällä heinikon seassa näkyi vanhoja kivijalkoja ja tiet olivat paljon huonommassa kunnossa kuin mihin olen Japanissa tottunut – ajoin jopa vähän matkaa hiekkatiellä. Kun tarpeeksi rantaan pääsi, pyörällä kulkeminen muuttui haastavaksi, sillä tiet olivat paikoitellen mutaisia ja törmäsin muutamaan lammikkoon. Lopulta seikkailin itseni muurinmurtajaa ja kivikasaa pitkin Tyynen valtameren äärelle. (Seuraava stoppi Hawaji ja sitten USA.) Myös roskia näkyi paljon enemmän kuin yleensä Japanissa ja aallonmurtajasta oli lohjennut palasia.

Palasia

Ainoa reitti meren luo

Näkymä sisämaahan päin

Rannikon autiutta katsellessa rupesin ensimmäistä kertaa miettimään millaista tuhoa tsunamin on täytynyt tehdä. Tohokun alueen itärannikolla asuu noin 5,5 milj. ihmistä, joten jokainen varmasti tuntee tai tietää jonkun joka kuoli katastrofin seurauksena. Lisää ajattelemisen aihetta olen saanut, kun koulun kursseilla on alettu käsittelemään kyseistä tapahtumaa. Videolta olen nähnyt, kuinka vesimassan mukana kulkee autoja, lentokoneita, taloja sekä tunnistamatonta romua, ja kuinka autot lähtevät talojen pihoilta ja yrittävän päästä tätä vesimassaa karkuun. Olen kuullut tarinoita, kuinka ala-astelaiset evakuoitiin koulun pihalle maanjäristyksen jälkeen ja kuinka lähes kaikki kuolivat tsunamin iskiessä. Jotenkin tulee paha omatunto asua kaikessa rauhassa näiden tapahtumien näyttämön takapihalla.

Sieltä se silloin iski

Tsunamin voima

Toisaalta, myös ihan mahtavia selviytymistarinoita on kerrottu. Yhdellä ala-asteella oppilaat evakuoitiinkin koulun katolle pihan sijasta ja kaikki pelastuivat. Joku tajusi viime hetkellä nousta talon katolle yläkerran sijasta ja toinen hengitti vedenpinnan ja katon väliin jääneen ilman avulla. Nyt rannikolle suunnitellaan pitkän pitkän pitkän puurivin istuttamista, jotta meren puolelle saataisiin lisää suojaa. Minä jään ihmettelemään japanilaisten taistelutahtoa ja lakkaan toivomasta suurempia maanjäristyksiä.