Luistelua ja liukastelua metsässä

Kiitos Sotshin olympiakisojen, olen viimein katsonut kokonaisen ohjelman japanilaisesta televisiosta. Taitoluistelua. Japanilaiset ovat taitoluisteluhullua kansaa ja vaikka tiesin tämän etukäteen, yllätyin silti kuinka tunteella japanilaiset käsittelevät lajia myös televisiossa. Maa meni sekaisin, kun Yuzuru Hanyu voitti Sotshissa olympiakultaa. Ja masentui täysin, kun naiset epäonnistuivat Mao Asadan johdolla lyhytohjelmassa. Kun Asada sitten nousi vapaaohjelmallaan sijalta 16 sijalle 6, rakensivat japanilaiset tämän ympärille kunnon tuhkimotarinan ja näyttivät ohjelmaa telkkarista kolme seuraavaa päivää. Samaan aikaan japanilaiset ovat myös riemuissaan siitä, että Asadan arkkivihollinen Yu-Na Kim ei voittanutkaan olympiakultaa.

Vietin Viikonlopun Nikkossa suunnistusleirillä. Kivaa oli. Pääsi suunnistamaan ja vapaa-ajalla katsoimme telkkarista olympiauusintoja. Oli tosi mukavaa lähteä leirille, kun oli jo yhden leirin kokenut ja osasi vähän odottaa mitä edessä on. Aikaisin aamulla herääminen ei ollut yhtä kamalaa, huonoon huoneilmaan osasi varautua riittävällä määrällä nenäliinoja ja allergialääkkeellä, osasin ottaa oikeanlaisia vaatteita enkä palellut yöllä, tiesin millaisia harjoituksia odottaa ja nukuin yöllä.  Majoituspaikkamme hotelli Famitek oli jo tuttu, sillä majoituimme siellä myös joulukuun leirillä. Jos vanhahko hotelli tuntui oudolta viime joulukuussa, nyt se tuntui hauskalta paikalta. Hotellin henkilökuntaan kuuluva ystävällinen keittiötäti oli tosin saanut jostain ärsykärpäsen pureman ja kohteli meitä tällä kertaa kuin huonosti käyttäytyviä varhaisteineijä koulun ruokalassa. Eipä se mitään, ruoka oli kaukana kouluruoasta.

Hotellin päärakennus

Meitä ei ollut ihan vähän

Suunnistamaan oli ihan mahtavaa päästä kahden kuukauden tauon jälkeen. Huvittavaa oli, että koska talven takia maastossa oli lunta (suunnilleen nilkkoihin) ja kasvit talviunilla, olivat monet alueet poikkeuksellisen hyväkulkuisia ja risut eivät raapineet jalkoja läheskään yhtä paljon kuin Japanissa normaalisti. Toisaalta osa teistä oli kamalan liukkaita. Teimme useamman kisamaisen treenin (minuutin lähtöväleillä) parin viikon päästä olevia isoja kisoja ajatellen. Lähdin ensimmäisessä harjoituksessa viimeisenä, mutta sain kaikki tytöt kiinni jo viimeistään kakkoselle mennessä ja sen jälkeen yritinkin sitten painella karkuun mahdollisimman kovaa. Tämä onnistui yllättävän hyvin, sillä japanilaiset ovat ilmeisesti joko liian rehellisiä tai liian tyhmiä peesaamaan...

Sunnuntain maasto

Polkujen vieressä oli välillä tosi puskaa

Maisemat Nikkossa ja sen lähettyvillä olivat aivan mahtavia. Olin erittäin laiska pitämään kameraa mukana, mutta joitain kuvia sain kuitenkin napsaistua.

Vuoria näkyi vähän joka suunnassa

Paikallinen urheilupuisto

Maaseutua

Ystävänpäiväkiva

Hyvää ystävänpäivää sinne koto-Suomeen! Päivän kunniaksi päätin valaista hieman japanilaista ystävänpäivää, sillä se on aika erilainen Suomen "Ollaan kavereita" -päivään verrattuna. Lisäksi kyseinen päivä sisältää täällä runsaasti (yliannostuksellisesti) suklaata.

Japanissa ystävänpäivä on vedetty ihan överiksi. Ja kaupalliseksi. Koska japanilaiset ovat niin ujoja, he eivät uskalla kertoa ihastuksilleen pitävänsä heistä. No, ei se mitään! Kehitetään päivä, jolloin tytöt voivat kerätä rohkeutensa ja tunnustaa tunteensa ihastukselleen – antamalla tälle suklaata. Jos suklaa on itse tehtyä, aina vain parempi. Periaatteessa tämä on ihan kaunis ja kiva idea joo, mutta itse asiassa kyseessä oli alun perin suklaafirmojen myyntikikka. Kikka kuitenkin toimi ja japanilaiset ottivat tavan omakseen luullen vielä sopivasti, että tapa tulee länsimaista. Edelleenkin löytyy ihmisiä, jotka yllättyvät kuullessaan, että vastaavaa tapaa ei juuri muualla ole. Huvittavinta koko hommassa on, että nykyään japanilaiset eivät edes ole kovin ujoja (toistensa seurassa). Tapa on kuitenkin jo juurtunut.

Pelkästään tämän ihastussuklaalovelove -ruljanssin luulisi takaavan suklaanmyynnin, mutta japanilaiset eivät ole jättäneet suklaan antamista pelkästään ihastuksilleen. (Eli älä luule liikoja jos saat japanilaiselta tytöltä suklaata. xD) Suklaata annetaan myös perheenjäsenille, saman firman työntekijöille ja kavereille. Itse asiassa suunnilleen kaikille tuttaville. Näitä suklaita kutsutaankin 'velvollisuussuklaiksi' ja niitä annetaan paljon enemmän kuin ns. rakkaussuklaita (ymmärrettävistä syistä). Koska suklaata annetaan niin monille, hyötyvät suklaafirmat luomastaan tavasta aivan hirveästi. Erään lähteen mukaan yli puolet suklaayhtiöiden vuosimyynnistä tapahtuu ystävänpäivää edeltävällä viikolla. Huhhuh.

Pahimmille feministeille osui varmaan silmään, että ystävänpäivänä suklaata antavat nimenomaan tytöt. No, ei huolta. Kuukauden päähän, maaliskuun 14. päivään on kehitetty 'White day', jolloin pojat antavat vastalahjan, jos vastaavat tunteisiin. Toisaalta, eihän vastalahjaa voi missään tapauksessa muutenkaan jättää antamatta. Tästä seuraa, että suklaaruljanssi nro. 2 on valmis alkamaan.

Tammikuun alussa ihmettelin itsekseni kaupan etuosaan ilmestynyttä hyllyä, jossa oli kaikenlaisia suklaarasioita, suklaalevyjä, kakkuvuokia sekä koristelukrääsää ja mietin niiden tarkoitusta. No, selvisihän vastaus siihenkin arvoitukseen. Suklaista ystävänpäivää kaikille!

Lunta ja rumpuja

Niin se vain on, että juuri kun pari viikkoa sitten pääsin julistamasta ettei tänne mitään talvea saada, niin kovasti rupesi Sendain ilmasto sitten yrittämään. Lauantaina ja siitä seuraavana yönä satoi lunta yhteensä 35 cm ja sunnuntaina lenkillä saikin sitten tarpoa lumihangessa oikein urakalla. No, tänään se olikin sitten jo ruvennut sulamaan pois oikein urakalla ja ulkona käydessä tiellä olevaan sohjoon upposi parhaimmillaan nilkkaan asti. Paikallisten mukaan Sendaissa ei ole satanut yhtä paljoa lunta suunnilleen 70 vuoteen (todenmukaisuudesta en tiedä) ja ihmiset innostuivat lumesta ihan hirveästi. Lumiukkoja näkyi ulkona liikkuessa joka nurkalla.

Keskustasta löytyi tällainen<3

Liikenteen seuraaminen oli mielenkiintoista. Yleistäen voi kai sanoa, että takseilla ja busseilla oli renkaissa ketjut, mutta henkilöautot ajoivat ihan tavallisilla kesärenkailla. Sunnuntaina keskustaan mennessä näin useamman tiensivun lumisohjoon juuttuneen auton. Pikkukatujen mutkiin ei todellakaan halunnut joutua yhtä aikaa auton kanssa, sillä alitajunnassa jylläsi pelko, että auton kuljettaja menettää mutkassa auton hallinnan ja...

Sitten muustakin kuin säästä. Osallistuin perjantaina erikoisluennolle, jonka aiheena oli japanilainen rumpu eli taiko. Luento on kylläkin huono sana, sillä ideana oli kokeilla soittamista itse. Taiko näyttää minusta aika tavalliselta rummulta, mutta huono sitä maallikkona on mennä sanomaan. Huvittavaa minusta on, että taikoa kuuluu soittaa niin kovaa kuin vain mahdollista, yhtään säästelemättä. Lisäksi näyttävät käsiliikkeet ja jopa oudot soittoasennot kuuluvat soittamiseen. Eli soittaminen on todella fyysistä puuhaa toisin kuin monien muiden soitinten soittaminen.

Pum

Ohjaajat tositoimissa

Tunti oli mielenkiintoinen ja rumpujen paukuttaminen oli hauskaa, mutta loppujen lopuksi mitään hirveän ihmeellistä ei tullut vastaan. Kokeilimme perusrytmien (takaisin muskariin matkani vie...?) ja erikokoisten rumpujen soittamista. Itse tykkäsin eniten rummusta, jonka halkaisija oli ehkä 80 cm. Ei liian pieni, mutta ei liian isokaan. Suurinta rumpua piti lyödä ihan älyttömän kovaa, että siitä sai edes jonkunlaisen kunnollisen äänen pihalle. Tunnin lopuksi kurssin järjestäjät esittivät neljä numeroa, joihin osaan sisältyi myös huili ja pienet lautaset. Tunnista jäi kiva fiilis ja taikon soittaminen olisi varmaan todella hyvä stressin purkutapa. Ja joo, kotiin lähtiessä oli käsilihakset jumissa.

Jos metsään haluan mennä nyt

Olipa kerran Katja, joka vietti rauhallista perjantai-iltaa omassa huoneessaan ja seikkaili kokeiden päättymisen kunniaksi Youtuben ihmeellisessä videoverkostossa. Siellä seikkaillessaan Katja sattui löytämään videon, joka sai Katjan erittäin hämmennyksiin. Videon katsottuaan Katja kuitenkin päätti, että kyseinen videohan on oivaa todistusaineistoa Katjan blogiin ja että sitä ei millään voisi jättää jakamatta. Sen seurauksena sai sitten alkunsa tämä blogiteksti.

Linkki:
https://www.youtube.com/watch?v=1zQNqqqGzUM

Niille, jotka ei japania lue: kilpailun nimen voisi kääntää esim. club7relay. Osallistuin siihen viime joulukuussa kuuden muun suunnistuskerholaisen kanssa. Yksityiskohtana mainittakoon, että kahden ensimmäisen osuuden jälkeen kärjessä vaihtaneet liilapaidat olivat muuten meidän joukkueesta. Sitten alkoi alamäki...

On ollut jännä huomata, miten suhteeni suunnistukseen on täällä ollessa saanut aivan uudenlaisia piirteitä. Suomessa ei ole tullut edes ajatelleeksi, kuinka itsestäänselvyys minulle on ollut se, että lumettomina ajanjaksoina metsään pääsee joka viikko, ja joskus jopa useammin. No, ei se ihan sellaista ole täällä ollut. Metsässä on edelleen vihreää, mutta edellisestä suunnistuksesta on jo yli kuukausi. Tuo joulukuinen kisa ei kilpailupäivänä tuntunut mitenkään erikoiselta, sillä rata oli lyhyt eikä suunnistuskaan mennyt hyvin (sprinttimatka ja 3-4 min virhettä, aijaijaijai). Nyt olen kuitenkin ruvennut arvostamaan myös tuotakin kisaa. Tahtoo metsään.

Rata pummeineen. Silta oli niin korkealla,
että en edes tajunnut juoksevani sen ali. Ja virhehän
tapahtui jo kauan ennen sitä.

Sitten muuta yleistä suunnistuksesta täällä. Japanilaisten suunnistajien harjoittelukulttuuria on ollut ihan mielenkiintoinen seurata. Vietin ennen joulua neljä päivää parin yliopiston yhteisellä harjoitusleirillä ja se oli varmasti yksi elämäni mielenkiintoisimpia kokemuksia. Miltä kuulostaa ohjelma: herätys klo 5, 20 min juoksua pimeässä (kapealla tiellä autoja peläten), takaisin nukkumaan tunniksi, aamupala, lähtö treenipaikalle, treenit 1 ja 2, lounas maastossa, treeni 3, paluu, kylpyyn, ruokaa, nukkumaan. Kun kysyin leirin tavoitteesta, sain vastaukseksi: "parantaa suunnistustaitoja", enkä muuta. Vaikka leirillä oli tosi kivaa, kaikki toiminta tuntui niin vieraalta (ja vääränkieliseltä), että ehkä puolet leiristä meni jonkunlaisella epämukavuusalueella. Yhtään ei auttanut se, että tiedotus ei aina toiminut.

Tytöt topattuna treenin jälkeen:)

Vaikka suunnistus on yksilölaji, japanilaista ryhmätekemistä sovelletaan täällä myös suunnistukseen aika paljon. Erityisesti tytöt treenaavat suunnistusta hirveästi ryhmässä juoksemalla vanhemman opiskelijan perässä, kun tämä suunnistaa ja kertoo, mitä kohteita kannattaa havainnoida. Periaatteessa tämä on ok, mutta oppivatko nuoremmat aina vain katsomalla kun toinen tekee? Tasoerojakaan ei tunnuta juuri huomioivan ja kaikki juoksevat kiltisti mukana, kun porukan hyväkuntoisimmat vetävät verkkalenkin. Toisaalta ryhmätekeminen on myös valtava rikkaus. Pelkästään kerhoon kuuluminen tuntuu antavan kaikille potkua harjoitteluun ja kerhoon kuulumisesta ollaan ylpeitä ihan eri tavalla kuin Suomessa. Ja kun yksi ei palaakaan metsästä, noin 40 vapaaehtoista lähtee metsästämään tuota onnetonta.

Mahtavinta on ollut tajuta, että olen taidollisesti täällä hyvin lähellä kansallista kärkeä. Fysiikkapuolella olen selvästi jäljessä, mutta se nyt on täysin ymmärrettävää, koska mitään säännöllistä harjoittelua en ole koskaan tehnytkään. Uutta potkua harjoitteluun olen kuitenkin saanut. Koska suomalaisena erikoisuutena erotun täällä aika hyvin joukosta, tuntuu, että ensimmäistä kertaa jotakuta ihan oikeasti kiinnostaa, miten minulla menee kisoissa. Se motivoi ihan hirveästi, ja jotenkin haluaisi edustaa koko Suomen suunnistusta tekemällä parhaansa metsässä. No, ne saappaat taitavat kuitenkin olla hieman liian isot.

P.S. Videolla näkyi ainakin yksi hame (ja trikoot) päällä juokseva tyttö. Juoksuhameita ja muita outoja urheiluvaatetuksia näkyy täällä huvittavan usein. Eivät näköjään tingi muodista edes metsässä...