Reilu kolme vuotta sitten 11.3.2011 klo 14.46 Itä-Japanissa rytisi. Tyynenmeren litosfäärilaatta päätti liukua noin 50 metriä Pohjois-Amerikan laatan alle aiheuttaen voimakkuudeltaan 9.0 magnitudin maanjäristyksen. Kyseessä oli viidenneksi suurin maanjäristys, joka mittaushistorian aikana on maailmassa mitattu. Hassua kyllä, maanjäristyksestä aiheutuneet henkilövahingot olivat lähes olemattomat, mutta kuten monet varmaan tietävät, maanjäristyksen seuraukset olivat vakavat. Maanjäristys aiheutti parhaimmillaan jopa 40 metrisen tsunamin, joka tappoi vajaat 20 000 ihmistä Tohokun alueella. Tsunami myös vahingoitti Fukushima Daiichi ydinvoimalaa, jossa edelleen kamppaillaan, jotta radioaktiivinen vesi ei pääsisi leviämään ympäristöön.
Ja sellaiseen paikkaan minä päätin sitten lähteä vaihtoon. Monia varmaan mietityttää erityisesti Fukushiman ydinvoimalan aiheuttamat riskit. Säteilyarvot ovat kuitenkin pysyneet turvallisina koko täällä oloni ajan, joten siitä tuskin kannattaa huolehtia liikaa. Itse asiassa maanjäristyksen ja tsunamin tuhot eivät näy täällä millään tavalla arkipäivässä, joten täytyy nostaa hattua siitä, kuinka nopeasti paikat on jälleenrakennettu. (Toki suurin osa taloista ei koskaan romahtanutkaan.) Paikallisetkaan juuri puhu katastrofista, joten tuntuu kuin mitään luonnonkatastrofia ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Olen jopa toivonut alueelle hieman isompaa järistystä, jotta saisin kuvan, millaiselta sellainen tuntuu. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ymmärtää millaisen jäljen katastrofi on japanilaisiin jättänyt.
Tein vähän aikaa sitten ensimmäisen retkeni merenrantaan, sillä halusin nähdä meren ja sen miltä Sendain rannikko näyttää. Rannikolla ei ollut mitään. Taloja ei juuri näkynyt viimeisen kahden kilometrin aikana ja alue muistutti lähinnä yhtä suurta niittyä. Siellä täällä heinikon seassa näkyi vanhoja kivijalkoja ja tiet olivat paljon huonommassa kunnossa kuin mihin olen Japanissa tottunut – ajoin jopa vähän matkaa hiekkatiellä. Kun tarpeeksi rantaan pääsi, pyörällä kulkeminen muuttui haastavaksi, sillä tiet olivat paikoitellen mutaisia ja törmäsin muutamaan lammikkoon. Lopulta seikkailin itseni muurinmurtajaa ja kivikasaa pitkin Tyynen valtameren äärelle. (Seuraava stoppi Hawaji ja sitten USA.) Myös roskia näkyi paljon enemmän kuin yleensä Japanissa ja aallonmurtajasta oli lohjennut palasia.
 |
| Palasia |
 |
| Ainoa reitti meren luo |
 |
| Näkymä sisämaahan päin |
Rannikon autiutta katsellessa rupesin ensimmäistä kertaa miettimään millaista tuhoa tsunamin on täytynyt tehdä. Tohokun alueen itärannikolla asuu noin 5,5 milj. ihmistä, joten jokainen varmasti tuntee tai tietää jonkun joka kuoli katastrofin seurauksena. Lisää ajattelemisen aihetta olen saanut, kun koulun kursseilla on alettu käsittelemään kyseistä tapahtumaa. Videolta olen nähnyt, kuinka vesimassan mukana kulkee autoja, lentokoneita, taloja sekä tunnistamatonta romua, ja kuinka autot lähtevät talojen pihoilta ja yrittävän päästä tätä vesimassaa karkuun. Olen kuullut tarinoita, kuinka ala-astelaiset evakuoitiin koulun pihalle maanjäristyksen jälkeen ja kuinka lähes kaikki kuolivat tsunamin iskiessä. Jotenkin tulee paha omatunto asua kaikessa rauhassa näiden tapahtumien näyttämön takapihalla.
 |
| Sieltä se silloin iski |
 |
| Tsunamin voima |
Toisaalta, myös ihan mahtavia selviytymistarinoita on kerrottu. Yhdellä ala-asteella oppilaat evakuoitiinkin koulun katolle pihan sijasta ja kaikki pelastuivat. Joku tajusi viime hetkellä nousta talon katolle yläkerran sijasta ja toinen hengitti vedenpinnan ja katon väliin jääneen ilman avulla. Nyt rannikolle suunnitellaan pitkän pitkän pitkän puurivin istuttamista, jotta meren puolelle saataisiin lisää suojaa. Minä jään ihmettelemään japanilaisten taistelutahtoa ja lakkaan toivomasta suurempia maanjäristyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti