Jos metsään haluan mennä nyt

Olipa kerran Katja, joka vietti rauhallista perjantai-iltaa omassa huoneessaan ja seikkaili kokeiden päättymisen kunniaksi Youtuben ihmeellisessä videoverkostossa. Siellä seikkaillessaan Katja sattui löytämään videon, joka sai Katjan erittäin hämmennyksiin. Videon katsottuaan Katja kuitenkin päätti, että kyseinen videohan on oivaa todistusaineistoa Katjan blogiin ja että sitä ei millään voisi jättää jakamatta. Sen seurauksena sai sitten alkunsa tämä blogiteksti.

Linkki:
https://www.youtube.com/watch?v=1zQNqqqGzUM

Niille, jotka ei japania lue: kilpailun nimen voisi kääntää esim. club7relay. Osallistuin siihen viime joulukuussa kuuden muun suunnistuskerholaisen kanssa. Yksityiskohtana mainittakoon, että kahden ensimmäisen osuuden jälkeen kärjessä vaihtaneet liilapaidat olivat muuten meidän joukkueesta. Sitten alkoi alamäki...

On ollut jännä huomata, miten suhteeni suunnistukseen on täällä ollessa saanut aivan uudenlaisia piirteitä. Suomessa ei ole tullut edes ajatelleeksi, kuinka itsestäänselvyys minulle on ollut se, että lumettomina ajanjaksoina metsään pääsee joka viikko, ja joskus jopa useammin. No, ei se ihan sellaista ole täällä ollut. Metsässä on edelleen vihreää, mutta edellisestä suunnistuksesta on jo yli kuukausi. Tuo joulukuinen kisa ei kilpailupäivänä tuntunut mitenkään erikoiselta, sillä rata oli lyhyt eikä suunnistuskaan mennyt hyvin (sprinttimatka ja 3-4 min virhettä, aijaijaijai). Nyt olen kuitenkin ruvennut arvostamaan myös tuotakin kisaa. Tahtoo metsään.

Rata pummeineen. Silta oli niin korkealla,
että en edes tajunnut juoksevani sen ali. Ja virhehän
tapahtui jo kauan ennen sitä.

Sitten muuta yleistä suunnistuksesta täällä. Japanilaisten suunnistajien harjoittelukulttuuria on ollut ihan mielenkiintoinen seurata. Vietin ennen joulua neljä päivää parin yliopiston yhteisellä harjoitusleirillä ja se oli varmasti yksi elämäni mielenkiintoisimpia kokemuksia. Miltä kuulostaa ohjelma: herätys klo 5, 20 min juoksua pimeässä (kapealla tiellä autoja peläten), takaisin nukkumaan tunniksi, aamupala, lähtö treenipaikalle, treenit 1 ja 2, lounas maastossa, treeni 3, paluu, kylpyyn, ruokaa, nukkumaan. Kun kysyin leirin tavoitteesta, sain vastaukseksi: "parantaa suunnistustaitoja", enkä muuta. Vaikka leirillä oli tosi kivaa, kaikki toiminta tuntui niin vieraalta (ja vääränkieliseltä), että ehkä puolet leiristä meni jonkunlaisella epämukavuusalueella. Yhtään ei auttanut se, että tiedotus ei aina toiminut.

Tytöt topattuna treenin jälkeen:)

Vaikka suunnistus on yksilölaji, japanilaista ryhmätekemistä sovelletaan täällä myös suunnistukseen aika paljon. Erityisesti tytöt treenaavat suunnistusta hirveästi ryhmässä juoksemalla vanhemman opiskelijan perässä, kun tämä suunnistaa ja kertoo, mitä kohteita kannattaa havainnoida. Periaatteessa tämä on ok, mutta oppivatko nuoremmat aina vain katsomalla kun toinen tekee? Tasoerojakaan ei tunnuta juuri huomioivan ja kaikki juoksevat kiltisti mukana, kun porukan hyväkuntoisimmat vetävät verkkalenkin. Toisaalta ryhmätekeminen on myös valtava rikkaus. Pelkästään kerhoon kuuluminen tuntuu antavan kaikille potkua harjoitteluun ja kerhoon kuulumisesta ollaan ylpeitä ihan eri tavalla kuin Suomessa. Ja kun yksi ei palaakaan metsästä, noin 40 vapaaehtoista lähtee metsästämään tuota onnetonta.

Mahtavinta on ollut tajuta, että olen taidollisesti täällä hyvin lähellä kansallista kärkeä. Fysiikkapuolella olen selvästi jäljessä, mutta se nyt on täysin ymmärrettävää, koska mitään säännöllistä harjoittelua en ole koskaan tehnytkään. Uutta potkua harjoitteluun olen kuitenkin saanut. Koska suomalaisena erikoisuutena erotun täällä aika hyvin joukosta, tuntuu, että ensimmäistä kertaa jotakuta ihan oikeasti kiinnostaa, miten minulla menee kisoissa. Se motivoi ihan hirveästi, ja jotenkin haluaisi edustaa koko Suomen suunnistusta tekemällä parhaansa metsässä. No, ne saappaat taitavat kuitenkin olla hieman liian isot.

P.S. Videolla näkyi ainakin yksi hame (ja trikoot) päällä juokseva tyttö. Juoksuhameita ja muita outoja urheiluvaatetuksia näkyy täällä huvittavan usein. Eivät näköjään tingi muodista edes metsässä...