On the top of Japan

Mitä pakata mukaan vaellukselle, jonka tarkasta pituudesta ja rankkuudesta ei ole tarkkaa käsitystä? Vettä ja ruokaa – joo, mutta kuinka paljon? Kuinka paljon vaatteita tarvitsee? Miksi mulla ei ole mun rinkkaa täällä mukana? Minkälainen se vuorimaja-majoitus oikein on? Muun muassa tällaisia mietin kuumeisesti maanantaina ennen lähtöä. Fuji-vuori (富士山) on Japanin korkein vuori ja se sijaitsee 100 km Tokiosta lounaaseen. Korkeutta kyseisellä kukkulalla on 3776 metriä.

Reissuun lähti kolme vaihtarityttöä, joilla ei juuri ollut kokemusta korkeista paikoista. Aloitimme vuorenvalloituksen istumalla bussissa ensin Sendaista Tokioon ja sitten Tokiosta Fuji-Subaru reitin viidennelle asemalle. Täällä tarkistimme varaustuksen, nappasimme pari valokuvaa ja lähdimme matkaan.

Fuji viidenneltä asemalta.

Viides asema

Ensimmäinen puoli tuntia oli todella helppoa, hyväpohjaista tietä ja nousuakaan ei tullut kovin paljoa. Itse asiassa kuljimme jopa vähän matkaa alamäkeen. Nautimme kävelystä sekä japanilaisten ohittelusta ja saavuimme kuudennelle asemalle nopeasti. Kuudennella asemalla pyöri 24/7 nauha, jossa kehotettiin ottamaan kunnon varusteet ja tarpeeksi vettä mukaan. Pidimme täällä ensimmäisen tauon, jonka jälkeen aloitimme varsinaisen kiipeämisen.

Ensimmäisen päivän aikana reitti oli suhteellisen helppo. Polku oli leveä, ei liian jyrkkä ja vaikka soraisella pohjalla oli ärsyttävää kiivetä, oli eteneminen suhteellisen nopeaa. Loppupuolella polku jyrkkeni ja kallioitui, mutta kiipeäminen ei missään vaiheessa ollut vaikeaa. Olimme varanneet majoituksen seitsemännellä asemalla sijaitsevasta Toriisoo nimisestä vuorimajasta ja saavuimme sille todella hyvissä ajoin. Ensimmäisen päivän saldo: 3,7 km, nousua 600 m, korkeus 2900 m merenpinnasta.

Zikzak-polku ylös.

Vielä näkyy vihreää...

Toriisoo

Koska kellään meistä ei ollut korkeanpaikan kokemusta, emmekä halunneet vuoristotautia, päätimme edetä huipulle hitaasti ja yöpyä vuorella. Yöpyminen vuoristomajassa oli kokemus jo itsessään. Nukkumapaikkaan oli ängetty vieri viereen tyynyjä ja peitto jaettiin viereisen nukkujan kanssa. Tilaa ei siis juuri ollut. Peseytymismahdollisuutta tai juoksevaa vettä ei tietenkään ollut ja jos halusi täyttää vesivarastoja, vesi piti ostaa. Päivällisen yhteydessä sai mukillisen vettä ruoan kanssa ja vaikka ruokaa (currya) sai pyytää lisää niin paljon kuin halusi, vettä ei saanut. Nukkumaan porukka meni suunnilleen kuudelta illalla ja yhteisherätykset olivat kello yksi ja kello neljä aamulla. Itse heräsimme tuolla kello neljän herätyksellä katsomaan auringonnousua. Olimme kaikki innokkaita jatkamaan, sillä kukaan meistä ei ollut nukkunut kovin hyvin ja emmekä olleet halukkaita yrittämään unien jatkamista.

Auringonnousu

Toinen päivä osoittautui paljon vaikeammaksi kuin ensimmäinen. Itselläni ei sen suurempia vaikeuksia ollut, mutta ilmeisesti huonot yöunet, korkealla oleminen ja fyysinen rasitus veivät Elisalta ja Isabellalta suurimmat paukut ja eteneminen oli paljon hitaampaa kuin ensimmäisenä päivänä. Asiaa ei yhtään auttanut se, että meillä kävi sään suhteen aivan mahtava tuuri. Aurinko paistoi täydeltä taivaalta koko ajan ja vaikka maisemia katsellessa tulikin hyvä fiilis, ei se kiipeäjille ollut paras mahdollinen keli. No, pidimme paljon taukoja ja saimme nauttia maisemista.

Maisema jossain kahdeksannen aseman jälkeen.

Melkein perillä.

Korkein kohta + sääasema

Ja lopulta sinne huipullekin päästiin. Oli muuten aika mahtava fiilis. Maisemat eivät juuri poikenneet matkanvarrella nähdyistä, mutta oli kiva tietää, että on nähnyt ne niin korkealta kuin mahdollista. Huilaamisen jälkeen päätimme Isan kanssa kiertää vielä kraaterin ympäri vuoren korkeimmalle kohdalle. Kraateri itsessäänkin oli jo ihan hieno näky. Syvyyttä sillä oli noin 200 metriä ja ympäri kiertävän polun pituus oli noin 2,5 km. Huipulla ei yllätyksekseni ollut ollenkaan ruuhkaa. Katselimme maisemia, otimme valokuvia ja jopa söimme eväitä aivan korkeimman kohdan vieressä. Aika hassua, sillä kaikki mahdolliset info-nettisivut varoittelivat ruuhkista. No jaa, kelpasi meille.

Kraaterin reunaa huipulta käsin.

Todiste on, huipulla käytiin.

Huipulta tämäkin.

Kraaterin kierron jälkeen oli vuorossa reissun kamalin osa. Laskeutuminen alas. Hiekka-sora-kivi-polkua rinteessä edestakaisin, aavikkomaisissa olosuhteissa ja koko ajan sai varoa, ettei sora lähde liukumaan jalkojen alla. Jokainen meistä taisi käväisi pyllyllään useammankin kerran. Tätä jatkui noin kolme tuntia ja ainoa vaihtelu mikä polussa tapahtui oli kivien väri ja polun jyrkkyys. Ei kasvillisuutta, eikä paikkoja josta ostaa vettä tai ruokaa. Oli aika puuduttavaa. Tuokin kuitenkin loppui aikanaan. Viimeinen tunti oli edelleen laskeutumista, mutta kasvillisuutta rupesi ilmestymään ja zikzak-polku loppui, joten suorastaan nautimme viimeisestä pätkästä. Suunnittelimme, että bussilippujen varaamisen jälkeen täytämme vesivarastot, käymme pesulla ja kurkkaamme matkamuistopuotiin. Noita ajatellessa viimeiset kilometrit olivat taas ihan nautittavia.

Laskeutumista

No, sitten marssimme bussilippuluukulle. "Ai Shinjukuun? Viimeinen bussi on juuri lähdössä. Teillä kävi tuuri." Eli bussiin vaan, ilman varastojen täyttöä, vessareissua tai matkamuistoja. Vettä meillä ei ollut enää kellään ja ruokaakin aika vähän. Kaksi ja puoli tuntia sitten koomasimme bussissa ja toivoimme pikaista perillepääsyä. Vähän jäimme ihmettelemään, sillä Elisa oli bussiaikatauluja tutkiessaan ajatellut, että busseja lähtisi vielä myöhemminkin.

Aikanaan saavuimme Shinjukuun ja rynnimme lähimpään pikkukauppaan ostamaan vettä ja kaikki oli taas suunnilleen hyvin. Söimme päivälliseksi italialaista ja ajoimme metrolla hostellille. Suihku oli yksi tuon reissun kohokohdista ja pukuhuoneessa opetin parille pikkutytölle englantia. Pääsin myös ihastelemaan/kauhistelemaan käsivarsieni, naamani ja niskani ihoa, joka aurinkorasvasta huolimatta oli kirkuvan punainen. Sitten nukkumaan ja seuraavana aamuna bussilla takaisin Sendaihin.

Kärähtänyt käsi

Japanissa on sanonta, että jokaisen japanilaisen tulisi kiivetä Fuji-vuorelle kerran, mutta että kiipeäminen toisen kerran on tyhmyyttä. Ymmärrän tämän sanonnan täysin, mutta toisaalta ymmärrän myös niitä, jotka aina vain uudestaan palaavat vuorelle. Itsestäni en osaa vielä varmasti sanoa, mutta luulen että joskus tulevaisuudessa rupean tyhmäksi.